Etelä-Pohjanmaan rinteen muodostaa joukko yhdensuuntaisia jokilaaksoja, toisistaan eroitetut harjuilla, jotka, niinkuin kylkiluut ruumiissa, käyvät Maanselästä meren rantaan. Kukin jokiala on vanhastaan ollut eri seutukuntana. Viljelys on levinnyt jokivarsia myöten, suusta alkaen, jonne rakennettiin ensimmäiset kirkot, sen lähteisin asti. Sentähden onkin Pohjanmaa viime aikoihin saakka ollut niin omituisesti jaettuna kirkollisessa ja hallinnollisessa suhteessa, että melkein kaikki sen pitäjät, pitkinä ja kaitaisina vöinä, ovat ulettuneet koko maakunnan poikki merestä Suomenselkään asti. Viljeltyjen jokilaaksojen, jotka tavallisesti ovat tiheästi yhden ja kahden virstan levyiseltä asutuita, välit ovat metsää, matalia vuoren töyriä, avaroita, viljeltäväksi kelpaavia soita ja pohjoisempana myös hietakankaita. Yleensä maanpinta on täällä maamme tasaisinta.
Ihan toisenlainen on Savo-Karjalan rinne. Tämä seutu, joka kenties on järvistä rikkain koko maan päällä, on samassa hyvin mäkistä maata. Sen poikki käy korkeita, jyrkkiä hietaharjuja, usein yhteen suuntaan, melkein pohjaisesta etelään, ja näiden välillä kohoaa pitkinä riveinä yksinäisiä kumpuja. Laaksot näiden ylänteiden välillä ovat pienet ja ahtaat. Veteliä soita on yltäkyllin. Vaikka maa on kovin kivistä, menestyy kuitenkin ruoho ja vilja oivallisesti. Savossa on huomattava vielä se omituinen seikka, että, paitsi järvenrantoja, tavallisesti vain harjut ovat viljelysmaina. Selänteiden harjuilla on kyliä ja peltoja; laaksot sitä vastaan ovat täynnä tiheitä lehtoja. Savon maisema, kummulta katsottuna kauniina kesäaamuna, on kuva, täynnä viehättävää ihanuutta. Katsojan jalkojen alla lehtipuiden latvat leviävät vaaleanviheriäisenä verhona, jonka takaa paikoin välähtelee ympäri suikertelevain järvien sinertävä vesi. Loitompana kohouupi harjuja harjujen takaa; niiden selänteillä vaihetellen haamoittaa harmaita kyliä, kellertäviä viljavainioita ja vihanta viidakko.
Niinkuin Savo-Karjalan, samoin Hämeenkin rinteellä alati vaihtelee vuoria ja laaksoja, maata ja vettä; mutta tämän yhtäläisyyden ohessa on kuitenkin näiden maakuntain ulkomuoto vallan erilainen. Hämeen metsät ovat enimmiten männistöä ja kuusistoa. Ne eivät ole ikäänkuin harjujen välisiin laaksoihin tungettuna, vaan kohoavat näiden kupeilla ja kukkuloilla suojelevina vartijoina katselemaan avaroita viljamaita ja kauniita saarikkaita järviä, jotka leviävät niiden jalkojen juuressa. Hämeen luonto osoittaa monta vuosisataa vanhemman viljelyksen jälkiä kuin Savon. Se on iloisempi, niinkuin kasvullisuuskin on yleensä rikkaampi. Vahteria ja pähkinäpuita kasvaa eteläosassa itsestään ja peltojenkin tuotteet ovat moninaisempia. Paitsi Etelä-Pohjanmaan, Savon ja Karjalan tavallisia viljakasveja ruista, ohraa ja kauraa sekä perunoita, nähdään täällä pellavan, herneen, vehnän y.m. rehoittavan pelloissa. Pohjais-Häme on Suomen metsärikkaimpia seutuja, joista vuosittain suuret hirsilautat sahoille uiskentelevat. Valitettavasti ovat paikoittain taajat alat kulovalkeilla ja järjettömillä metsän haaskuilla joutuneet ihan paljaiksi ja muuttuneet autioiksi kanervakankaiksi.
Satakunnan sisämaassa on luonto ylipäänsä samanlainen kuin Hämeessä. Satakunnan vedet ovat ylimalkain muita maamme vesiä virtavampia ja koskisempia. Suomessa ei muualla olekaan niin runsaasti vesivoimaa kuin täällä, eikä tätä voimaa muualla ole teollisuuden palvelukseen yhtä paljon käytetty. Maakunnan poikki käy harju luoteesta kaakkoon; sen ovat vedet monissa paikoin (Kyröskoskella, Tampereella, Kaivannolla ja Kostiassa) katkaisseet ja muutamat osat siitä, kuten Pyynikkeen ja Kangasalan harjut lähitienoinensa, ovat kauniimpia seutuja, joita Suomen luonto on tuottanut. Satakunnan pohjaisosassa leviää Suomenselkä ylhäiseksi, autioksi hiekkatasangoksi, jonka laiha maanlaatu suo harvalle väestölle niukan ja usein riittämättömänkin elatuksen. Sitä vastoin on Kokemäenjoen laakso paraiten viljeltyjä ja tiheimmin asuttuja seutuja koko Suomessa.
Suomenlahtea kohden kallistuva rannikko eteläpuolella Salpausselkää on suurimmalta osalta Uudenmaan maakuntaa. Täälläkin on maanpinta yleensä sangen epätasainen, paitsi itäpuolella, jossa verrattain matalain vuorien välillä useasti tavataan varsin isoja ja hedelmällisiä tasankoja. Laaksopaikat Salpausselän ja Lohjanselän kulmauksessa ovat luonnoltaan Hämeen kaltaisia. Metsäiset kummut, kauniit järvet ja iloiset, viljellyt laaksot vaihtelevat keskenänsä; ainoa erilaisuus seutujen ulkomuodossa on eteläisemmän ilmanalan ja tiheämmän väestön tuottama. Uudenmaan saariston sisäpuoliset osat ovat rikkaat luonnonkauniista paikoista, joiden ihanuutta viljelys ja taitoisuus ovat enentäneet. Uudellamaalla on sangen paljon muhkeita herraskartanoita, jotka, samoin kuin hyvin rakennetut talonpoikaistalot, viljavat pellot ja yleensä huolellisemmasti hoidetut metsät, osoittavat jo vakaantunutta viljelystä, jossa ei ole enää jälkiä uutistalolaisen tavoista.
Itämeren-puolinen rannikko, Varsinais-Suomi on avaroin saaristoineen Suomen sivistyksen vanhin pesäpaikka. Rannikon, jonka vedet leikkaavat rikki lukemattomiksi saariksi, niemiksi ja lahdelmiksi, muodostaa korkeat, usein äkkijyrkät vuoret sekä pienet, hyvin viljellyt pellot. Viljelys ei ole missään, niinkuin täällä, haltuunsa ottanut jok'ainoata, siihen kelvollista maatilkkua. Tällä seudulla, jossa on lämpöisin ilmanala Suomen manteretta, nähdään hedelmäpuistoja enimpien talojen, vieläpä monen torpankin vieressä; mehiläishoito on jokseenkin levinnyt, ja metsissä tavataan tammia, saarnia, niinipuita, jalavia, vahteria y.m. puun lajeja, jotka eivät kuulu Pohjais-Suomen kasvistoon. Saaristossa on sangen paljon luonnon ihania paikkoja, niinkuin runoilijain ylistämä, tuuheata tammistoa kasvava Ruissalo y.m. Enimmät Suomen entisaikain muistot kohtaavat myös meitä täällä, jossa "jokainen herrastalo on muistomerkkinä ja jokainen kirkko urhojen hautana."
Ahvenanmaan saari, joka ympärillä olevain saari- ja luotoryhmäin kanssa tekee eri maakunnan, on täynnä pieniä kumpuja sekä lahtien ja vuonojen rikki leikkaama; sen pinnalla vaihtelee matalia kallioita tahi ohuella multakerroksella peitettyjä kunnaita ja viljavia, vaikk'ei erittäin laajoja peltoja. Hedelmällinen, merkelin-sekainen maa sekä meren tuottama lauhkea ilmanala on täällä luonut runsaamman ja mehevämmän kasvullisuuden, kuin missäkään muussa Suomen maakunnassa. Niityt ovat kuuluisat mehukkaasta vihannuudestaan ja suovat karjalle voimallista ruokaa, josta syystä karjantuotteet vanhastaan ovat olleet tärkeä osa Ahvenanmaan vientitavaroista. Yleensä on tuon pienen saarimaakunnan luonto iloinen ja miellyttävä.
Suomen kansasta.
Tämä on Suomen kansan kartta: Itäisessä osassa maata: Karjalassa, Savossa, pohjaisessa ja koillisessa osassa Pohjanmaata asuu Karjalaisia. Länsi-osassa maata: Hämeessä, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjais-osassa ja Pohjanmaan kaakkois-osassa asuu Hämäläisiä. Etelä-osassa Uuttamaata, Pohjanmaan eteläpuolisella rannalla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu Ruotsin sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen luku Venäläisiä, ja lisäksi asuu maassa muutamia Saksalaisia, Englantilaisia, Franskalaisia, Norjalaisia sekä joitakuita muitakin kansalaisia.
Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. Sadasta Suomen asukkaasta on 86 henkeä suomalaista sukua, 12 ruotsalaista, 1 venäläistä, 1 muuta, enimmästi saksalaista sukuperää. Mutta niin on sanottu, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata isänmaanansa, — kaikki, jotka seuraavat tämän maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yksi kansa. Heidät yhdistää heidän rakkautensa, kuuliaisuutensa ja yhteinen hyvänsä. Jos merimiehiä, jotka ovat sukuisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä, niin täytyyhän heidän sovinnossa tehdä työtä päästäkseen satamaan; muutoin häviäisi laiva ja he kaikki. Ja samalla tavalla, jos Jumala on yhdistänyt asukkaita eri suvuista samalla maakappaaleella asumaan samalla edesvastauksella, niin täytyyhän heidänkin pysyä sovinnossa keskenään, että he menestyisivät ja etteivät muut sovinnollisemmat kansat ottaisi heiltä heidän perittyä maatansa. Heidän täytyy olla kuin yksi miesi, sydän kiinnitettynä isänmaahan.