Turkkilaisten hyväntekeväisyys ulottuu eläimiinkin. Ovathan yleensä Konstantinopolin koirat tunnetut ja mikä vaiva niistä on sen ihmisille. Koko kaupunki on jaettu määrättyihin osiin ja tarkka vaari pidetään, ett'ei yksikään koira pääse vieraasen kaupungin osaan. Muuten täytyy sanoa, että rumempaa näköä ei juuri voi tavata, kuin Konstantinopolin koirain tarjoama on. Ne ovat keskinkertaisen isoja, punaisia ja lyhytkarvaisia, pitkäkuonoisia ja laihoja. Niiden luku on ihmeen iso. Ne kaikki kadut täyttävät niin, että melkein täytyy käydessään seista kysäisemään, kuka Turkin pääkaupungin varsinainen asukas on: koirako vai ihminen? Päivillä ne päälletysten loikivat kuin kuolleet; ne eivät väisty kenenkään tieltä, vaikka niitä löisi tahi lykkäisi; niiden ylitse täytyy hyppiä ja kiipeillä, jonka voikin kaiketta vaaratta tehdä, sillä ne eivät päivällä huoli mistään. Yöllä ne sitävastaan ovat peloittavia ja todellisesti vaarallisia, ja jokainen, joka silloin valkeatta kaduilla kuleskelee, saa varoa kinttujaan. Koko yön kuulee niiden kamalaa karjuntaa, koirasusien ulvonnan kaltaista. Näiden petojen, jotka eivät ole kenenkään omia, ja jotka ovat hirmuisena vaivana koko kaupungille, ruokkimista varten on oikein erityisiä laitoksia. Lihan ostaminen niille tahi niiden elatukseksi omaisuutensa lahjoittaminen, kuuluu niihin hyviintöihin, jotka paratiisin oven aukaisevat.
Turkkilaisten hautajaiset ja hautausmaat.
Mahomettiläinen kun on kuolemaisillaan, asetetaan hän selälleen, oikeanpuolinen sivu Mekkaan päin, johon asentoon hän myös sitte haudataan. Pienelle takalle asetetaan suitsutin, ja Imani (pappi) lukee Koranista jonkun värssyn ja sairaan uskontunnustuksen, jonka hän itsekin hiljaa kertoo. Viimeisen henkäyksen perästä asetetaan miekka ruumiin vatsalle ja sitte likisin sukulainen sulkee sen silmät. Tämän jälkeen ruumis pestään hyvänhajuisella vedellä ja päähän ynnä partaan ripistellään lemuavia yrttejä. Sitte ruumis kääritään valkoiseen aivinaan ja pannaan yksinkertaiseen arkkuun, jonka jälkeen Imani lukee muutamia rukouksia.
Hautausjuhlallisuudet ovat jotenkin yksinkertaiset. Arkku peitetään tavallisella huivilla, ja päänpohjiin pannaan kuolleen lakki ja vaatetilkku, joka on ollut Mekassa profeetan haudalla. Neljä henkeä kiidättää sitte ruumiin aika kyytiä hautaan, niinkuin Koranissa on käsketty. Miespuoliset sukulaiset saattelevat ruumista aivan ääneti ja vähintäkään murhetta osoittamatta. Senpätähden naisväki ei saakaan saattojoukkoon kuulua. Hautaussiunauksen jälkeen Imani lukee muutamia rukouksia ja sitte huutaa kolmesti kuolleen nimen.
Turkkilaiset pitävät itsensä Euroopassa vieraina; sentähden he tahtovatkin levätä isäinsämaassa. Se on Aasia. Skutarissa on Konstantinopolin suurin hautausmaa. Siihen, johon yksi on jo haudattu, eivät Turkkilaiset koskaan hautaa toista ruumista. Kuolleen hauta on hänen rauhallinen kotonsa. Täten hautausmaa laajeneekin äärettömästi ja tämä Skutarissa oleva ulettuukin peninkulmain alalle. Jokaiselle syntyneelle lapselle istutetaan yksi platani (Saksan vahtera), ja jokaiselle kuolleelle yksi sypressi-kataja. Skutarin hautausmaa on sentähden avara metsä, jota käytävät risteilevät. Täällä on komeita hautamerkkejä ja mitä suurin muistopatsaiden vaihtelevaisuus. Niillä haudoilla, ja joita litteä kivi peittää, on keskellä syvennys, johon sadevesi kokoutuu, josta taas isännättömät koirat janonsa sammuttavat.
Aivan liketysten, kuin sänget leikatulla pellolla, korkeiden sypressien alla kuolleiden muistomerkit seisovat, kukin ollen kiveen hakatulla turpaanilla eli fez'illä kaunistettu. Helposti huomataan missä dervischi (Turkkilainen munkki) ja vanha, oikeauskoinen Turkkilainen tahi uusi, puoli-Euroopalainen rotu lepää. Kivessä on kultainen kuolleen nimi- ja säätykirjoitus. Taidollinen päälle kirjoitus puhuu elämän katoavaisuudesta eli kehoittaa kuolleen edestä rukoilemaan. Naisen hautamerkkiin on ainoastaan lotuksen lehti kuvattu ja kullalla kaunistettu; sanallakaan hänestä ei mainita — kuolemassakin täällä nainen hunnulla peitetään, vieraalta salataan.
Aivan aidaton on tämä kuolleiden puisto; kuitenkin se on hiljainen, mahtavien sypressien varjossa. Leveä maantie vie särkyneiden lepokammioiden päällitse. Arabialainen ajaa kameleitansa sivuitse; kello kamelin kaulassa on ainoa ääni, joka tämän juhlallisen hiljaisuuden häiritsee.
Aasia.
Aasia on meistä itäänpäin. Tämän maaosan suuruus on yli 800,000 neliöpeninkulman, jolla alalla elää noin 500 miljoona ihmistä, jotka suurimmaksi osaksi ovat Mahomettiläisiä ja pakanoita.
Aasia on ihmissuvun ja sivistyksen kehto. Koko muinaisajan historialla on Aasiassa alkulähteensä; sieltä kansat maailman ympäri ovat hajonneet. Ennenkuin Euroopan olemisesta tiedettiinkään, ehkäpä ennen, kuin metsästäjän jalka oli Uralien ja Volgan ylitse astunut, kukoisti Aasiassa maanpiirin-hallitus; hallitsi voimallisia kuninkaita kauneissa palatseissaan suuria, miljoonain asuttavia kaupunkeja; viisaat tutkivat tähtien salaisen juoksun; papit rakensivat jumalain kunniaksi temppeleitä maalle ja sen alle; kansat taistelevat keskenään elämästä ja kuolemasta. Mutta tämä aikainen ja loistava valistus on pysähtynyt samalle kannalle. Kaunein, lahjallisin ja pontevin ihmisrotu, kaukaasialainen, on tosin alkujansa Aasiasta, mutta vasta Euroopassa on se voimallisen kehityksensä saavuttanut. Ja kristillisyys, joka veltostuneesen ihmissukuun uuden elonvoiman loi, puhkesi tosin Aasian maasta, mutta tämä vieno taimi oli Euroopaan muutettava, että se täältä voisi kohouta suureksi, varjostavaksi puuksi kauniilla, hyvänhajuisilla kukilla ja suloisilla hedelmillä.