Mutta jos Kustaa Vaasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian että porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat. Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku Helsinki perustettiin Vantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina täytynyt lähteä poispakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niinikään jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolikseen viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Vantaan mutainen virta vaivaloisesti kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.

Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen taas hävitti tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla se kohosi jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta pikkukaupunkina, joka oli kaikkea arvoa, vaikk'ei kuitenkaan historiaa, vailla. Nälän kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen käyntiä, v. 1712 sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa. Jälkimmäisellä kerralla, pyhä-aamuna Elok. 12 p. Suomen sotaväki peräytyessään sytytti kaupungin tuleen, niin että se toisen eränsä paloi tantereen tasalle. Kahdeksan vuotta makasi sitte Helsinki autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut olivat täynnä ruhkakasoja ja kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen perästä v. 1721 palautuivat asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan, ja sai Elok. 23 p:nä 1742 nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen antaumuksen Venäjän sodassa.

Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd. Hän muurasi v. 1747 ja seuraavina vuosina Viaporin linnat niille kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Venäjän sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na pnä. Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina käyneet käsikkäin.

Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta jäänyt tuuma, Kustaa Vaasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, kun Aleksander I v. 1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V. 1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkien virastoin keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita varten, niin suuria ett'ei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt, kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen, kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen kantamoiselle osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan. Meren kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä, jolla Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden poikki. Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret muodostavat kolmella haaralla ihania näköaloja. Vuorten luonnon luomat harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärdin linnoitusten vastapäätä. Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden kapeimmasta kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan monenlaisista luonnonihanuuksista ei puutu Helsingissä edes erämaan jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija[3] 30 vuotta takaperin lausui, että "Helsingissä vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan välillä", se on vielä tätä nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka kaikkia mitä meidän maassa löytyy, yksin maan umpilampien tyyneys, kansan elämän koreilemattomuus, vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan muistot aivan puuttuvat. Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei teollisuuden, eikä suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka kyllä kolmensadan vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja kuohuu uusista, sikisaki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista aineksista, jotka vielä eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka horjahtelevat idän ja lännen, etelän ja pohjasen vaikutusten välillä. Helsinki on kasa valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös näille kallioille ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se oi liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta, ollaksensa Euroopalaisia tuulenpuuskia tuntematta ja kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni kansanen, joka ei vielä ole maailman rautaa kokenut ja joka nuoren elinvoiman tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri. Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomenlahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on jokapaikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollis-laivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kummankin puolin; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Viapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.

Kansan luonne ja tavat Saarijärven pitäjässä.

Niihin seutuihin, jotka parhaiten maamme sisämaista luontoa, asukasken elämäntapoja ja ehtoja kumoavat, voitaneen erillään oleva, varaton ja ihana Saarijärven pitäjä lukea. Mitä se on pienessä, se näyttää koko sisämaa, muutamilla poikkeuksilla, olevan isommassa mitassa.

Yksinkertainen ja ruokkoamaton, niinkuin häntä ympäröitsevä luonto, on
Saarijärveläisen elämäntapakin.

Saunan, hänen ainoan ja välttämättömän liika-tarpeensa kaltainen muodoltaan ja eduiltaan — ainoastaan vähää avarampi - on hänen pirtti-asuntonsa. Sen sisusta näyttää oudolle kummallisen kuvan. Vuolluista hirsistä tehdyt seinät ja laattia ovat sysimustat, edelliset savusta, jälkimmäinen kaikesta, mikä vuosikausia on pesemistä odottanut. Katto näkyy harvoin; sen peittää vahva savu, joka mustana pilvenä riippuu sylen korkeudella maasta, ketään vaivaamatta. Välistä näkyy lakehisen lävitse vaalean sininen talvitaivas ja joku tähti. Akkunoita ei ole, vaan ainoastaan ikkunoita, joiden lautaiset luukut päivällä tarpeen mukaan avataan ja suljetaan. Tämmöisen asuinhuoneen omituisuuden oikeasen käsittämiseen tarvitaan talvi-illalla sitä tarkastella. Paasikivistä ladottu kiuas on koko puhteen täydessä kirkastuksessa. Hirmuinen rovio mäntyhalkoja palaa tiedettä ja valaisee koko pirtin, jonka lisäksi vielä päresoittoja palaa siellä ja täällä seinän ra'oissa ja pihdeissä. Tässä valossa liikkuu tahi lepää usein aika joukko ihmisiä. Naiset istuvat rukkinsa ääressä taikka askaroitsevat taikina purtilon ja padan vieressä; miehet tekevät astioita, koppia, rekiä, suksia y.m.; kerjäläiset ja koturit oikovat pesän edessä, ja joku vanha ukko kiskoo taitavalla kädellä päreitä ohkaisista säleistä. Päreet ovat huoneen välttämättömiä tavaroita. Lapsiparvi on silloin tavallisesti kiivennyt kiukaalle, jossa se elää ja kirkuu hyvässä sovussa sirkkain kanssa. Pitkän kolan edessä oven lähellä nauttii talon hevonen silppua ("apetta"), lämmintä ja hyvää seuraa, ja kukko, jos ei vielä ole orrelle noussut perheineen, käyskentelee yhdestä nurkasta toiseen ystäviään tervehtimässä, ollen joka paikassa niinkuin kotonaan. Semmoinen on, pienemmillä eli isommilla poikkeuksilla, suomalainen pirtti. Joka tämmöisestä huoneesta luulee kaiken hyvän olon poistetuksi, se pettyy suuresti; tässä ei ole ainoastaan hyvä olla sen, joka tästä on kotoisin, vaan senkin, joka on kasvatettu aivan toisissa tavoissa. Ilma tämmöisessä pirtissä on terve ja raitis alinomaisen lämmittämisen ja vedon tähden, ja kaikki, mikä olisi ilkeätä katsella, poistetaan suurella huolella. Musta laattia lakkaa näkymästä siivottomalta, kuin se ei enää näytä entisen valkeutensa vilahdustakaan, ja ihmisluonto kärsii vähempääkin siivoa, kuin parempaa ei näytä tarkoitettavankaan. Ylimaan talonpoika ei ole huolimattomassa teeskennellyssä siivoudessa; hän majailee erämaassa, ja hänen talvikylmästä tulleessaan ystävälliseen lämpimään kotiinsa, kuka kysyy onko hänen suojansa musta tai valkoinen, pesty taikka pesemätön?

Suomalaisen pirtissä asujamina mainittiin kerjäläiset ja koturit; ne ovatkin niin tavalliset ja tärkeät perheessä, että, siitä puhuessa, molemmat vaativat likemmän kertomuksen. Koturit (itselliset, loiset ja kestit) ovat Suomen talonpojan toiset pääskyt. Niinkuin pääskynen, vaatii koturikin itselleen ja omaisilleen asuinsijaa talonpojan katon alla, ja saakin sen, niinkuin pääskynen, ja elää niinkuin sekin siitä, mitä päivä tuottaa. Vuokra, jonka hän siitä maksaa, on tavallisesti se työ, joka hänellä on lämmityspuiden ikkunasta pirttiin nakkelemisessa. Mitä hän muuta hyötyä taloon tekee, siitä on eri palkinto. Semmoinen mies elää, jos hän ei taida käsitöitä tehdä, vähällä kalastamisella ja metsästämisellä ja kaataa sen ohessa itselleen vähän lohon metsää nauriskaskeksi, joka etu hänelle on yhtä vähän suvaittu, kuin häneltä kiellettykin. Jos voi hankkia itselleen lehmän, niin se elää, missä isännänkin ja asuu niiden kanssa samassa navetassa. Koturin tarpeet kun ovat vähät ja hänen kulunsa isännän tietämättömästä hyvyydestä vieläkin vähemmät, niin ymmärretään, miten hän enemmän kuin muut, on valmis noudattamaan Suomalaisen taipumusta laiskuuteen. Usein nähdään hän talvella oikovan uunin pankolla, kesällä päiväpaisteessa; pyörtänöllä. Epäilemättä nämä koturit ovat haitallisia sekä maanviljelykselle yleisesti että niille erittäin, joiden luona he asuvat; mutta jaloksi näyttäikse yhteisen kansan mielenlaatu siinä, että ilman parempaa palkintoa antaa osan ahtaasta asunnostaan ja vähästä ravinnostaan näille kodottomille ja leivättömille veljillensä.

Toinen välttämätön asujakunta talonpojan pirtissä on kerjäläiset. Tosi kyllä on, etteivät he ole pysyväisiä, vaan tulevat ja menevät; kuitenkin kuluu harva päivä, jona maantien vartelaiset eivät heistä saisi vieraaksi yhden tahi useamman, jotta tähän voi sovittaa runoilijan sanat: "aate on ikuinen, varjot katoavat." Kerjäläistä ei milloinkaan ylenkatsota. Häntä seuraa Jumala, niinkuin Homeron kerjäläistä, ja hän tulee usein vaimoineen, lapsineen, käyden talosta taloon, joka paikassa kohdeltuna vieraana, ei missään armon tullen. Kiukaassa on lämmintä hänelle, niinkuin muillekin, ei hän mitään pyydä; jokainen tietää hänen tarpeensa puhumattakin ja kokee niitä voimiaan myöten auttaa. Hänen eteensä ei heitellä hylättyjä paloja; hän atrioitsee siinä, missä kaikki muutkin, ja yhtä ruokaa; monta lajia ei olekaan. Hän juttelee, jos hänellä jotakin juteltavaa on; hän laskettelee leikkiä jonkun talon perheen jäsenen kanssa, jos se häntä haluttaa; hänen lapsensa, jos hänellä semmoisia on muassaan, leikitseivät talon lasten kanssa. Illalla käy hän levolle sinne, missä hän löytää soveliaan sijan itselleen kiukaalla tai pankolla, kärsivä, jos joku on saanut paremman sijan, ja kärsitty, jos hän itse sen on löytänyt. Jos hän on itse tahi joku muu perheestään kivuloinen, valjastetaan heille vanhan tavan mukaan hevonen ja empimättä viedään heidät lähimmäiseen taloon.