Muutaman tunnin kun olimme ratsastaneet yhä korkenevaisten ja jyrkistyväisten tunturiseinäin välitse, kääntyi laakso äkkiä oikealle. Me ratsastimme lyhyen solan lävitse ja saavuimme yht'äkkiä Jumalan vuoren, Sinain, juurelle; se kohoutui melkein luotisuoraan päämme päälle. Sinain vuori, ehkä vaan suuren vuorimaailman keskus, eroaa kuitenkin siinä muista kuuluisista maailman vuorikukkuloista, ett'ei se, miten muut, ala ympäröitsevästään vuoresta, vaan seisoo aivan erikseen laaksossa. Tätä soikeata ja säännötöntä nelisivuista graniittivuorta rajoittaa nimittäin kaakossa ja lounaassa kaksi tasankoa, joita yhdistää kaksi pitkää ja kapeata laaksoa. Sinain vuori siis seisoo tasaisella hiekkapohjalla, ikäänkuin saarnatuoli keskellä tunturi-muurien ympäröimää salia. Vuoriseinä kohoaa niin jyrkästi hiekka-arosta, että hiekalla seisoja voi laskea kätensä vuoren seinälle. Sitten kuin tämä vapaana seisova vuori on kerinnyt 1,400:n ja 1,500:n jalan korkuiseksi, päättyy sen osa ja muodostaa tasaisen portaan. Tähän ei kuitenkaan vuori vielä lopu; sillä tältä ylätasangolta nousee sen pohjois- ja eteläkulmasta kaksi noin 600:n jalan korkuista huippua. Eteläinen, joka onkin vuoren päähuippu, on Gebel-Musa, Mooseksen vuori.
Me asetimme telttamme vuoren juurelle. Likempänä vuorisolan suuta oli kreikkalais-katolinen luostari, S:t Katariinalle pyhitetty. Se on keskiajan linnain näköinen korkea torni, mutta karitsan ja ristin rauhainen lippu liehui sen huipussa. Luostarin juurella on ihana puutarha, kasvava öljy-, manteli-, persikka- ja muita hedelmäpuita, joiden pyöreiden lakkain joukossa kohoutuu myös obeliskin muotoinen sypressi. Me kävimme luostarissa iltapäivällä. Varsinainen portti on kiinnimuurattu, jonka tähden eräästä akkunasta köydellä laskettiin koppa alas. Tämä oli ainoa keino, jolla muun maailman kanssa pidettiin yhteyttä; mutta nyt kun rauhaisat ajat olivat, päästettiin meidät puutarhan portista. Viimein saavuimme luostarin kirkkoon, jota kaksi munkkia meille näytti. Kaikkein pyhimmän sivuosasta johdatettiin meitä muutamia portaita myöden alas pieneen holvi-huoneesen. Täällä me aikalailla ällistyimme, kun meidän käskettiin kenkämme riisumaan. Sukkasillamme astuimme me sitte vielä muutamia portaita myöten alas erääsen kirkkoon. "Tässä on paikka," sanoi oppaamme, "jossa Herra näyttäytyi Moosekselle palavassa pensaassa." Kirkon marmorilattia on kalleilla vanhoilla matoilla peitetty, ja itse pensaan muinoista paikkaa peittää hopea-arina, jolla alttari seisoo.
Sitte meitä vietiin munkkien ruokahuoneesen — pitkä synkkä huone, jota ainoastaan pitkä alaston pöytä ja muutamat penkit kalustivat. Jokaisen munkin tilalla oli illalliseksi tuoreita manteleita viheröine kuorineen, leipää, muutamia juuria ja vähän kaviaaria. Lihaa ei koskaan saa luostarissa nauttia. Jos joku heikkouden tähden välttämättä tarvitsee liharuokaa, pitää hänen mennä luostarin muurien ulkopuolelle sitä syömään — niin ainaki meille sanottiin; mutta munkit eivät minusta näyttäneet kovin laihoja päiviä viettäneiltä. Käyskentely luostarin ihanassa puutarhassa lopetti seurustelumme. Puutarhuri, vanha Arabialainen kristitty, mahtaa usein olla luostarin ulkopuolella lihaa syömässä, sillä hän oli liika mehevä raakain mantelien ja kaviaarin syöjäksi.
Seuraavana päivänä, joka oli pitkäperjantai, pysyimme asunnossamme. Aika ajoin satoi oikein rankasti ja myrskysi. Seuraava päivä oli taas lämmin, tyyni, ja nyt me aloimme vuorta tarkastella. Lyhkäisin ja tavallisin tie on jyrkkä polku, joka luostarista nousee suoraan rinnettä ylös. Vuorelle pääsee myös paljoa mukavammin toista tietä kameleilla ratsastaen. Tämän tien me valitsimme. Sinne tänne vuoren sivua koukkuillen kohosi se ylöspäin. Jokainen tien mutka tarjosi mitä ihanimpia näköaloja jylhässä vuorimaailmassa. Viimein saavuimme vuoren päätasangolle, noin 7,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella. Tämän tasangon vasemmalla puolella kohoutui varsinainen Gebel-Musa. Minä sanoin varsinainen Gebel-Musa. Arabialaiset sanovat nimittäin siksi vuorta kokonaisuudessaan ja myös erikseen sen korkeinta kukkulaa. Sinain-nimi on kokonaan Sinain tienoilta hävinnyt.
Tähän täytyi kamelit jättää, ja, seuraten irtanaisilla kiven muruilla täytettyä vuoren halennetta, kiipiä ylöspäin. Yläseinästä näytti oppaamme meille puoliympyriäisen merkin kalliossa. "Se oli profeetta Mahometin kamelin jälki, siitä ajasta kuin profeetta ratsasti Siinaille", sanoi Arabialainen oppaamme. Ylempänä näytti hän meille rotkon ylitse pistäyvää kalliolohkoa. "Tuon alle Mooses kätkeytyi, kuin Herra astui alas vuorelle", jatkoi hän. Mykevällä huipulla tapasimme me kaksi pientä rakennusta. Yksi oli pieni kristillinen kirkko, toinen vielä pienempi mahometiläinen moskee. Sinai on myös mahometiläisten pyhiinvaelluspaikka.
Ihanan päivän hiljainen tyyneys muistutti meille täällä lain kirkastusta. Taivas oli niin sininen, kuin pilvi ei koskaan olisi sitä sumentanut, ja koko jylhä, monenkarvainen vuorimaailma punaisine, mustine, keltaisine, vaaleanharmaine, jylhine vuorenlohkareineen, leveni kaikkialle niin pitkältä, kuin silmä kantoi, ja näytti hiljaiseksi kivettyneeltä myrskyltä — myrskyltä, jonka niin pikainen rauha on nukuttanut, että sen hyrskivät aallot eivät ole ehtineet tasaantua, ainoastaan pysähtyä. Minun mieleeni muistui, että nyt oli pitkänperjantain jälkeinen päivä — äänetönnä odottava maailma!
Sitte kuin olimme laskeutuneet takaisin vuoren tasapäädylle ja siinä jättiläissypressin siimeksessä Elian lähteellä levähtäneet, aloimme vuoren vastaista syrjää alas laskeutua. Nyt oppaamme näytti meille kallion, josta Mooses sauvallansa veden kutsui, vaikka raamatun mukaan tämä ei tapahtunutkaan Sinailla, vaan ennen kuin Israelilaiset sinne kerkesivätkään, nimittäin Nephidim'issä. Luostariveli näytti meille vielä sen kallion, johon Mooses vihastuneena löi ensimmäiset taulut rikki, sen maljamaisen syvennyksen, jossa Aaron kultavasikan valoi, y.m. muinaisia pyhiä paikkoja.
Jerusalem.
Auringon lasketessa me tulimme eräälle harjulle. Me emme luulleet olevamme niin likellä päämaaliamme ja, hämmästyneinä, sentähden hevosemme seisotimme, kuin likellä edessämme näimme tämän pyhän kaupungin vakaana seisovan jyrkällä vuoren penkereellä. Sitä nytkin, miten muinoin, suojaavat lujat muurit ja tornit. — Edessämme oli kaunis taulu, Jerusalem; sanomattoman kaunis taulu, ja se ei ole ollut sentähden että se niin odottamatta eteemme ihastuttaen ilmestyi. Mikä sydämemme pani niin sykkimään, ei ollut se, mitä näimme, vaan ajatus siitä, mitä me näimme! — "Tuo korkein kaupungin osa tuolla oikealla," sanoi oppaamme, "on Sion, ja tuo kupu tuolla alhaalla on pyhän haudan kirkko, ja tuo portin viereinen torni, on Davidin torni". — Lähestyessämme kaupungin porttia, istui tien vieressä, ei varsin likellä sitä, pitkä rivi onnettomia, jotka kipeitä käsiänsä meihin ojentain, almuja anoivat. — "He ovat pitaalisia", sanoi hän; "he eivät saa mennä kaupunkiin eikä matkustavaisia lähestyä".
Jerusalem on omituisen näköinen kaupunki. Näillä metsättömillä Judean vuorilla on suuri puute rakennusaineista, mutta helppo pehmeiden rakennuskivien saanti. Mutta eivät ainoastaan seinät ja muurit ole kivestä; kattorakennuskin on siitä tehty, s.t.s. kaikki katot ovat holviten tehtävät. Näin ei voida yhtä ainoata lakea koko huoneesen tehdä, vaan muodostetaan pieni kupu kullekin suojalle. Kaupunki on siis täynnä pieniä kupoolia eli kupuja. Sen ravintolan edustalla, jossa asuimme, on aukea, raunioilla täytetty paikka. Ne ovat muinaisten temppeliherrain palatsin jäännöksiä. Kaupungin lävitse kulkevan alangon toiselta puolelta näkyy Morian vuoren kukkulalla Omarin moskee. Etäisimpänä näkyy loivarinteinen öljymäki, jota öljypuut vihannoittavat.