Mutta vähän laveamman maineen ansaitsee Wiipurilainen Pietari Mansikka. Hän on syntynyt v. 1825 Kelkkalan kylässä Wiipurin pitäjää, jossa isällänsä oli tila. Hänessä heräsi jo pienenä lasna halu kouluun päästäkseen, vaan vanhempain varat ei sitä kannattaneet. Kuitenkin oppi vanhemmalta veljeltään, joka muutamia vuosia silloista Wiipurin piirikoulua oli käynyt, kirjotusta, luvunlaskua, vähän maantiedettä ja historiaa. Talonpoikaiseen elämään tyytymätönnä läksi Mansikka 19-vuotiasna Käkisalmeen siltavoudiksi ja rupesi sitten paremmin Ruotsin kieltä oppiaksensa puhtaaksikirjottajana seuraamaan tuomaria. Käkisalmessa ollessaan oli ahkerasti lukenut kaikellaisia kirjoja. W. 1848 muutti Wiipuriin palovartiakapraaliksi, mutta otti kivuloisuuden tähden siitä virasta eron v. 1857. Palkinnoksi toimestaan sai maistraatilta ravintola-oikeuden, jota on arennille pannut. Itsellä on työtä puhtaaksikirjottamisessa ja asianajamisessa. Mansikka on näöltään pulska, käytöksessään rehellinen ja totinen. Se vaan on viaksi luvettava, että niinkuin moni muu runoveljistään on viinaan menevä. — Waimonsa lapsineen ovat kaikki kuolleet.
Wirsipätkiä sepitteli jo lasna ja sitten taas Käkisalmessa, jossa rakkaus taisi panna runolähdettä lirisemään. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisena pitänyt, sanoo ne "metsässä käydessä, etulatinkina ampuneen jänesten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi runo-intonsa v. 1856, koska Sanalennätin rupesi ulostulemaan. Mansikka siihen lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimittajalta kehotuksen enemmän kirjottamaan. Sitä onkin ahkerasti tehnyt. Hänen runojaan on Sananlennättimessä paljon.
Jos nyt näiden arvoa tarkastelemme, niin täytyy sanoa, että Mansikkakin enemmän älyllä niitä sepittelee kuin tunnolla ja mielikuvailolla. Harvassa heistä ilmottaikse oikeata runo-intoa. Paljon näkyy luonnonperäistä runolahjaansa pilanneen Juteinin runoelmien lukeminen, joiden jokapäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausemuotoa hän liian usein on mukaellut. Mansikka on runoon pannut monta ainetta pipliähistoriasta, samate katkismuksenkin; nämät kokeet ei juuri ole runollisia, vaan sietäisivät kuitenkin tulla painetuksi; sillä lapsille olisi niissä hupasaa lukemista. Monta laulua ja runoa (Juteinin tapaan on hän sepittänyt riimirunojakin) on hän tehnyt tärkeistä tapauksista esim. viime sodasta, vaan ne ovat aivan vähänpätöisiä. Löytyypä kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimempi tunto puhkeaa ilmi ja mieli asioita elävästi kuvaelee. Paraita ovat vertausrunonsa, joissa usein on syvä ajatus pohjassa. Semmoinen on esim.
Oravan valitus.
Kuulin kerran kuusikosta, Mäen päällä männikössä, Miten oksalla orava, Ruikutteli rekkohäntä; Mihin lie minun sukuni, Kuhun lapsi-kultaiseni Erillensä eksynynnä, Hajallensa haihtununna? Yks' on Turjan tuntureilla, Toinen Aunuksen ahoilla; Kolmas on kovin etäällä Aina Aasian perillä. Siell' on kettu siepannunna, Orjaksensa ottanunna Poloset mun poikaseni, Katalat mun kantamani. Tuota huolin tuon ikäni, Panen pakkopäiviäni, Itken aina itsekseni, Walittelen vaimoneni, Miks' ei mulla niinkuin muilla Suku oo omilla mailla, Lapset laulele kotona Yhden kielen kiskomalla? Wielä luulen viimeiseltä, Toivonpa toden perästä Purevamme yhtä puuta, Yhtä kääntävän käpyä. Sitten laitan laadullisen, Wirren paljoa paremman, Jota laulan lapsineni, Kuikuttelen kultaneni!
Pait runoja on Mansikka myöskin kirjottanut suorasanaisenkin kertoelman, vieläpä yrittänyt näytelmänkin tekoon. Tämä kyhäys kyllä on vaillinainen ja siinä tapahtunu mahdottomiakin esim. että käsi taitetaan ja hetkessä taas saadaan paratuksi, mutta se on kuitenkin elävä ja uskollinen kuvaus porvari-elämästä Suomen kaupungeissa, ja kokkapuheita siinä on viljalta.
* * * * *
Ma olen syksyn-ajaksi sanonut nykyistä Suomen kansarunon aikakautta; ma olen yleisölle katseheksi tuottanut niitä kukkia, joita ei kylmä vielä ole kerinnyt kuihduttaa. Heidänkin on kohta kuihtuminen, kuoleminen, vaan peittyneekö Suomen kansalaulu sittenkään ijäksi päiväksi kinosten alle? — En sitä usko! — Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin juurtunut, ett'ei sitä siitä milloinkaan saa poistetuksi. Muinaiset miettehet ja tunteet, joita runot kuvaelivat, pakenevat uusia. Niinkuin nyt Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat mereksi auvenneet, niin on Suomen rahvaanki tähän asti syrjässä asuva sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näkö-ala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia hänenkin mielessä heräjää ja panee sydämen aallot korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, sulosemmin, runsahammin kuin milloinkaan ennen!