"Jos te tietäisitte, miten murheellinen minä olen!" alkoi hän viimeinkin.
"Minun tähteni teidän ei tarvitse olla murheellisena."
"Mutta minä en voi saada lepoa ennen, kun olen sanonut teille nauraneeni ainoastaan sen tähden, että muutkin nauroivat, että minä aina nauran silloin, kun toisetkin nauravat, ja että minun on mahdotonta lakata nauramasta, kun kerran olen alkanut nauraa; minä tahdon sen tähden rukoilla teiltä anteeksi!"
"Se on liiallista, minä en sitä pyydä."
"Mutta minun tarvitsee sen tehdä, minä tunnen sen; vieläkö te olette pahoillanne?"
"En olekaan, mutta minua ilahuttaa se, että en hyväksynyt teidän ystävyyden tarjoustanne näinä päivinä; jos sen olisin tehnyt, niin teidän käytöksenne olisi minua loukannut, mutta ei nyt."
"Ja minä olen tullut juuri uudistamaan ystävyyttä; minä olisin niin ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, miten näytätte synkältä, teillä on varmaankin oikein sovittamaton luonne. Ette suinkaan te enää kertaakaan tahdo soittaa minun kanssani?"
"Miksikäs en?"
Tuo pieni neito viipyi vielä vähän aikaa; sen jäljestä lausui hän jäähyväiset ja meni. Mennessään huokasi hän vielä:
"Jumala tietää minun tehneen kaikki mitä voin; minä olen pahoillani siitä, että minun kokeeni meni turhaan."