"Oi, ei, vaan nuori tytär!"
"Vai niin! Niin, sitä tietä täytyy meidän kaikkien kulkea joko ennemmin taikka myöhemmin."
"Miten sinä näytät kurjalta!" lausui Tiina kylmästi laskien kätensä Annan olkapäälle. "Elä nyt enää sinä rupea sairastelemaan! Vielä toinen asia sinulle! Sinä et saa milloinkaan antaa isälle rahaa; hän tuhlaa vaan ne ja saattaa meille vielä häpeätä kaupan päälle, niin sanoo Kristofferikin. Kyllä olisit saanut nähdä, miltä täällä olisivat näyttäneet paikat ennen, kun sain vähän siivotuksi; minä kyllä tietäisin hoitaa häntä sairaana, jos hän olisi luonani."
Oi, miten tuo oli hirmuinen ilta! Anna kiitti Jumalaa, kun hän viimeinkin pääsi yksinään pieneen, ahtaasen makuukammioonsa.
Seuraavana aamuna meni hän hyvin varhain ulos. Hän sai vastustamattoman halun kohdata pientä Johannaa ja ehkäpä saada kuulla hänen lausuvan yhdenkään osanottavaisen sanan. Tuo nuori neito sattui juuri olemaan yksinänsä salissa. Hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialintuinsa kanssa ja katsoi kummastuneena, kun Anna astui sisään vaaleana ja mustiin vaatteisin pukeuneena.
"Minun pieni kasvattisiskoni on kuollut", lausui Anna tuskin kuultavalla äänellä, "ja minä olen sangen murheellinen. Oi, jospa te tietäisitte, miten kadun sitä, että hyljäsin teidän ystävyytenne sen sijasta, kun minun olisi pitänyt siitä kiittämän Jumalaa! Minä pidän sangen paljon teistä, Johanna!"
Ennen kun Anna oli lopettanut puheensa, kiersi Johanna kätensä hänen kaulansa ympärille ja Anna tunsi hänen kyyneleensä kuumina putoovan poskillensa. Tuo hyvä, pieni sydän oli yhtä valmis itkemään toisten kanssa kuin nauramaankin.
"Kuulkaapa, mitä isäni sanoo teistä!" lausui Johanna hyvästi jättäessään. "Hän sanoo, että te olette oiva neito ja että teitä ei Herra unhota."
VI.
Jo samana päivänä alkoi Anna entisen toimensa. Hän tunsi tarvitsevansa olla sangen ahkera, jos hän mieli kantaa kuormansa. Nuo olivat pitkiä ja raskaita päiviä, mutta hän taisteli rohkeasti epätoivoa vastaan, kantoi kuormansa hiljaisuudessa ja teki kaikki saadaksensa isälleen kodin hupaiseksi. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Kuu Anua luki hänelle, nukkui hän eikä heidän keskustelunsa sujunut milloinkaan. Mistäpä he voivat puhuakaan — olihan heidän käsitteensä elämästä niin kokonaan eroavaiset. Jospa Anna olisi löytänyt isässänsä ainoankin ominaisuuden, jota hän olisi voinut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi hän unohtanut monet vastenmieliset asiat, — mutta ei, sitä etsi hän turhaan. Ainoa side, mikä heitä yhdisti, oli isän avuttomuus, mutta se side olikin kylliksi vahva.