"Tänään ripustetaan akkunain verhot", lausui överstin rouva leikiten, "huomenna hän saa tulla."
Oli kaunis toukokuinen päivä vähää ennen helluntaita; yöllä oli satanut ja kaikkialla alkoi nuori ruoho ilmestyä. Översti antoi käskyjä puutarhurille; hänen rouvansa ja Anna katselivat vieressä.
"Puutarha saadaan valmiiksi vasta huomenna", lausui hän hymyillen; "ennen ei saa Kustaa tulla."
Samassa kuului jokin rasahtavan käytävällä. Anna tarttui hämmästyneenä äidin käteen. Ääni kuului juuri samasta kulmasta, mistä Kustaa kadettina ollessaan vapaa-aikoina aina hyppäsi aidan yli puutarhaan. Koira, joka siihen saakka oli levollisesti seurannut herraansa, pystytti äkkiä korvansa ja juoksi tiehensä.
"Sinä vanha, sievä poika, oivallinen kumppalini, vielähän tunnet minun!" kuului ääni.
Tuo rakas ääni kuului heille ja hetkisen kuluttua seisoi Kustaa itse solakkana, ruskettuneena, jotenkin laihana sairauden tähden, mutta kuitenkin yhtä rakkaine, tunnokkaine ja ilosta säihkyvine kasvoineen heidän edessään kuin ennenkin.
"Onhan oikein suloinen asia, että Anna on täällä", lausui hän, "ja minä tuhmeliini kulutin koko eilisen päivän häntä etsiessäni. Tuo oli tuskastuttavan ikävä kaupunki ja ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat niin vitkallisia ja puheesen kykenemättömiä, että he eivät voineet vastata minun kysymyksiini eikä antaa minulle mitään tietoja asiastani. Viimein kohtasin kuitenkin erään kelpo veitikan, joka ihmeellisen tarkoin tiesi kaikki ja näytti tuntevan sinunkin sekä ulkoa että sisältä; hänen todellakaan ei tarvinnut etsiä sanoja sinua ylistääkseen, niitä tuli itsellään ikään kuin virtana. — Minä olin sisällä siinä pienessä, matalassa huoneessa, missä sinä asuit; se tuntui minulle niin pyhältä kammiolta, olithan sinä taistellut ja kärsinyt sen neljän seinän sisäpuolella ja osoittanut suurta palvelevaa rakkautta. — Tuo vanha, ilkeä rahjus oli siellä vielä, mutta hän näytti niin masentuneelta ja valitti ja huokaili niin surkeasti, että minun vihani kokonaan lauhtui ja olin melkein valmis säälimään häntä siitä, kuu hän kadotti sinun. Voitko antaa minulle anteeksi, isä ja sinä, oma äitini, että minulla viimisinä aikoina oli suuri halu riidellä teidän kanssanne? Ja kirje! Kun sinä, isä, katselet minua niin lempeästi, koskee se kovasti minun omaantuntooni."
Äiti otti kiinni hänen toiseen käteensä ja viittasi Annaa tarttumaan toiseen; översti kävi perässä; hän ei tahtonut silmänräpäystäkään olla katselematta poikaansa.
"Tahdotko tulla kanssani vähän ulos, Anna?" pyysi Kustaa iltapäivällä.
Anna nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi, otti huivinsa ja lähti.
"Jumala siunatkoon sinua, minun päivän säteeni!" kuiskasi isä heidän ohitse mennessä.