Yllämainitun vuoden syyskuun ensi iltana nähtiin Rotnabyssä, Hannu Nörrum'in pajassa vilkkaasti työskenneltävän. Palkeiden keuhkot hengittivät puolta voimakkaammin, tuli ahjossa paloi kirkkaammin kuin koskaan ennen, moukarit ja vasarat liikkuivat sanomattomalla sukkeluudella. Kuitenkaan ei mestari itse ollut saapuvilla; olipa kokonaan matkalla Smoland'in rajoille. Työ edistyi kuitenki; ensinnäki kunnioitettavan isännän tähden ja toiseksi työskenneltiin maan puolustukseksi; valmistettiin, näet, aseita.
Tanska, minkä äärimmäinen raja tähän aikaan oli Etelä-Blekingeä vastassa, oli edellisenä vuonna kietoutunut sotaan perintövihollisensa Ruotsin kanssa. Juuri näinä päivinä odotettiin Erik XIV:n sotajoukkoja, mitkä nykyään olivat menneet Bromse-puron yli Rotnabyhyn. Ja viikko takaperin oli kuitenki tanskalaisten vastenmielinen kilpailia, Ruotsin kuninkaan sotaupsieri Åke Bengtson Ferla, vallotttanut Lyckö-linnan. Ei ihme siis, jos jokainen isänmaan sydän tykytti elävämmästi ja jokahisen isänmaan ystävän käsi liikkui tavallista voimakkaammin.
Vasta mainitsimme, vietyämme lukian Nörrum'in verstaasen, jotta siellä ei olut mestari saapuvilla; mutta siellä silloin kaivattiin erästä toistaki hetken tärkeätä henkilöä, jonka isännän poissa ollessa piti olla työn johtajana, vanhaa Staffan Seppää. Hän oli sieltä vähäksi aikaa poistunut. Se aika tuntui jäljellä olevista tavallista pitemmältä. Jopa jokahinen odottain katsahti ovelle, josko ei häntä siinä jo näkyisi.
Staffan ei kuitenkaan ollut kaukana. Kohta asuinhuoneen päädyn takana, eli Nörrum'in talon sillä sivulla, joka oli kauempana verstaasta, seisoi hän puuliiterin ovella keskustellen erään henkilön kanssa, joka oli varjouttunut niin, jotta sattumalta ohikulkevat eivät häntä voisi huomata. Mutta jos mainittu henkilö olisi päiväisaikaan kätköstään näyttäytynyt, olisi edessämme ollut kookas 19-vuotias neitonen parilla sanomattoman kauniilla säteilevillä silmillä ja ryhdillä, joka ilmoitti harvoin tavattavaa suloutta yksinkertaisen arvoisuuden yhteydessä. Hän oli myöski Hannu Nörrum'in tytär, Ellen, kaupungin kaunein neitonen. Hän oli hämärän aikana tullut kohtaamaan isänsä vanhaa uskottua palveliaa ja nyt seisoi kokonaan tärkeään ja aiottain vilkkaasenki kanssapuheesen antautuneena.
Luulet kai rakkausliiton nuoren ihanuuden ja kolme kertaa vanhemman miehen välillä saaneen sijaa? Ei millään muotoa. Vanha Staffan oli erään merimies Jens'in setä, joka oli kotikaupungistaan lähtenyt merelle onneansa koettamaan. Siihen nuorukaiseen, enemmin kuin toisiin, joita oli nähnyt, oli Ellen syvemmin mieltynyt. Hän tahtoi nyt saada sedältä tietoja, missä Jens nykyään oli jo joko häntä mahdollisesti pian oli kotia odotettavana.
"Miten mainitsin", sanoi Staffan, "niin luulen laivan pari päivää sitten olleen matkalla Lycköhon, josta se on kotoisin, mutta arvatenki on laivuri saanut tietää ruotsalaisten jo siellä olevan ja niin on hän saanut, ymmärrän mä, hakea itselleen toista satamata."
"Mutta jos missäki nousevat maalle, voipi vihollinen olla heidän vastassaan — onhan siitä jo kahdeksan päivää, kun maalle nousivat", muistutti Ellen huolella.
"Kaiketi vaikeuksia on", myönti Staffan, "mutta mitä Jens'iin tulee — jos hänen oikein tunnen — ymmärtää hän kyllä päästä poies tieltä."
"Pelkuri hän ei kyllä ole, sen tiehän, enkä myöskään minä, ehkä tyttösi olen. Mutta hän ei itse tähtensä pelkäisikään, niin voipi hän sitä tehdä jonkun toisen tähden. Ja minä…"
"Sanomattomasti ilahuttaa minua osanottavaisuutenne nuoren veljenpoikani myötä- ja vastoinkäymisiin. Eiköhän kuitenki teidän pitäisi heittää semmoiset ajatukset, koska on luultavaa, etteivät vanhempanne semmoisesta vävynkaupasta mitään tahdo tietää. Rikkaan ja kunnioitetun asesepän tytär ei sovi köyhälle ja vähäpätöiselle merimiehelle."