Kun herrat taas olivat yksin, sai kappalainen sen kiusallisen toimen, että lukea pormestarin kirjeen. Kun hän suurella ponnistuksella vihdoinki oli saanut kirjeen päähän tavattua, tultiin siihen päätökseen, että ruotsalaiset seisovat Rotnaby'n edustalla ja että kaupunki välttämättä tarvitsi pikaista apua, varsinki kun vihollinen oli voimakkaampi kuin edellisenä vuonna. Nimismies sivalti ajattelevaisesti leukaansa ja päätti seuraavaisesti:
"Apua ja pikaista apua kirjottavat ne hyvät herrat. Jotta se on tarpeen, ei suinkaan epäillä, mutta hankkia sitä on helpommin sanottu kun tehty. Totta puhuen, emme nykyhetkenä voisi auttaa itseämmekään, jos vihollinen ahdistaisi, ellei v. Holle tulisi pelastukseksemme. Saadaan kuitenki lähettää sana hänelle. Jos ei hän tule, niin pesen minä käteni ja Rotnaby'n kansa saapi puolustaa itseään, miten parhaiten taitaa. Kaupungilla sitäpaitsi jo on moniaita joukkoja sotilaita ja monta taisteluun kykenevää miestä; sillä ehkä on myöski useita kenttävarustuksia, sekä vallia ja hautoja. Hyvästi seljittiin menneenä vuonna ja luullakseni se voipi käydä laatuun tänäki vuonna."
Merimies kutsuttiin ylös ja nimismies näki hyväksi esitellä:
"Herrasi ovat vihollista vastaan pyytäneet apua ja sen he mielellään saavat. Ensisti kuitenki täytyy meidän kertoa siitä v. Holle'lle Åhus'iin, jolla on suuri sotavoima hallussaan. Koska sekä sinä että hevosesi kaiketi vähän tarvitsette lepoa niin pitkän matkustuksen jälkeen, niin voit viipyä siksi, kunnes vastaus on Åhus'ista ennättänyt. Minä lähetän pikasanoman sinne ja kuuden tunnin kuluttua on se oleva takaisin… Mutta se on tosi, poikani, minä olen unhottanut kysyä, kenen se hevonen on, jolla ratsastit?"
Jens antoi yksinkertaisen kertomuksen seikkailuksestansa ruotsalaisen kanssa, minkä hevosen hän Gottes Stue'sta lähtiessään oli anastanut, ja kun hän sen oli lopettanut, sanoi nimismies laupiaalla äänellä: "hyvin tehty, poikani! Sinähän olet muokattu ja karaistu sotilaaksi ja semmoiseksi voit päästä, jos tahdot."
"Kiitän", vastasi nuori mies, "mutta minä olen merimies ja se ammatti sopii minulle parahiten."
"Miten itse tahdot", lisäsi herra Werner. "Mutta koska olet itsesi osoittanut hyväksi ja rohkeaksi tanskalaiseksi, tulee sinun myöski saada jotaki kehoitukseksi. Kas tässä, ystäväni!" lisäsi hän ja laski pari kultarahaa merimiehen käteen. "Ei mitään kiitosta. Mene nyt palveliani luo odottamaan siksi, kunnes enemmän voin sinulle sanoa!"
VIII. Uhkaava pilvi alkaa purkautua.
Päivää jälkeen Jens'in matkustuksen ja kun ruotsalaiset täydellisesti olivat leirinsä asettaneet Rotnaby'n edustalle sekä itäänpäin vievälle tielle, nähtiin aikaiseen iltapuolella uhkea ratsastaja kalliissa haarniskassa ja liehuvalla höyhentöyhtöisellä kypärillä telttien ja leirin välissä. Joka paikassa tervehtivät häntä kunnioituksella siellä täällä joukossa olevat sotilaat, joten selvästi voitiin havaita hänen olevan ylhäisen herran. Se oli Ruotsin kuningas Erik XIV ikänsä kukoistuksessa, eikä vielä vaipuneena taikaluuloisuuteen, mikä kerran oli ryöstävä kruunun häneltä ja historiassa valmistava hänelle surullisen muiston. Tosin hän jo monasti oli osoittanut hajannaista, epävakaista ja epäluuloista mieltä, mutta ne ilmaukset menivät äkkiä ylitse ja ne lait, joita hän hallitukseen astumisensa jälkeen antoi, lupasivat tulevassa aiassa paljon hyvää.
Kuninkaan kulkiessa ratsain esiin, ympäröivät häntä sotaupsierit, joilla useamalla oli kunnioitettu nimi. Siinä nähtiin Klaus Kristerinpoika Horn, Yrjö Boye, Åke Pentinpoika Ferla ja Lasse von Skara myös Lasse Vestgöteksi nimitetty, joka näinä päivinä oli suurella miehuudella seurannut Ferlaa hänen taistellessa Knut Hardenberg'ia vastaan. Siellä nähtiin myöski Suomen sotilaiden johtaja Antti Niilonpoika, joka samassa tilaisuudessa myös oli urhoollisesti puolustainnut, sekä useita aikanaan kuuluisia miehiä.