Näin istuivat he, mies ja vaimo ilottomina, äänettöminä aina yöhön saakka. — Tämä tapahtui pienessä köyhässä perheessä Chicago'ssa.
Kuluneista matoista alkain aina nuoren rouvan virttyneisiin vaatteisin asti todisti kaikki tässä huoneessa suurinta köyhyyttä. Tapetit olivat siellä täällä paikatut, vieläpä toisen värisellä paperilla kuin alkuperäiset. Vanha sohva — jäännös paremmilta ajoilta — oli tuiki kulunut ja paikottain rikkikin. Kirjahyllyllä oli vaan muutamia kirjoja. Kaikkialla huoneessa olivat huolenpito ja puhtaus turhaan koittaneet tehdä köyhyyden vähemmin silmiinpistäväksi ja tuo nuori rouva, halvassa kuluneessa puvussaan, mutta hiukset huolellisesti kammattuina, lumivalkoinen kaulus kaulassa ja yhtä moitteettomat manchetit ranteella kyyristyneenä vaate repaleitten yli, oli ikäänkuin elävä kuva koko tästä kodista. Surullisena, mutta uutterasti ompeli hän — tuntikausin.
Vihdoin viimein viskasi Rossiter pois kirjansa, heittäysi tuolinsa selkä-nojalle ja pani molemmat kätensä yhteen päänsä taakse.
— "Sielun maalaaminen! hm, kummallista sentään", puheli hän miettiväisenä ikäänkuin lukemisensa kautta olisi tullut tähän ajatukseen.
Rouva Rossiter oli juuri ottanut koristaan pienen karttuna-vaatteen ja katseli sitä. Monet suuret reiät siinä osoittivat selvästi, että pienonen, joka oli sitä pitänyt, varmaankin oli oikeen erinomaisen taitava vaatteitansa kuluttamaan ja pahoin pitelemään.
Rouva parka huokasi hiljaa, turhaan etsiessään pienestä käärystä paikaksi sopivaa tilkkua, joka olisi ollut kylliksi suuri reikiä peittämään.
— "Mitä tarkoitat armaani?" kysyi hän hajamielisenä.
— "Puhelen vaan sen johdosta mitä Ruskin sielun maalaamisesta sanoo. Mikä suuri aate, Minette", jatkoi hän innokkaasti, "oletko edes milloinkaan koettanut mielessäsi kuvitella minkä näköinen sielu on? Minä olen sen tehnyt. — Minä näin kerran unen — vuosia sitten. Ensimmäinen lemmittyni meni miehelle, joka oli paha juomari. Surut ja vaivat saattoivat vaimo paran viimein manalan majoille. Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen olin unissa näkevinäni hänen henkensä. Ulkomuodoltaan oli se ihmis-olennon kaltainen, mutta muutoin kuin yksi ainoa suuri sininen liekki. Se liehuili sinne tänne, pidättäen kumminkin aina ulkonaiset piirteet. Henki näkyi kulkevan puolisonsa rinnalla ja aivan oudolla omituisella tavalla virkkoi tämä yliluonnollinen olento minulle: tämä on minun rangaistukseni. Oi jospa heti seuraavana aamuna olisin koettanut saada tämän näkyni kankaalle! Nyt on siitä jäljellä enää vaan himmeä muisto — nyt on se liian myöhäistä".
— "Mikä vahinko, Kaarleni!"
Hämmästyneenä tästä harvinaisesta osan-otosta, kääntyi Rossiter, joka puhuessaan oli pitänyt silmänsä seinään luotuina, vaimonsa puoleen ja katseli häntä.