"Hm! Nappien pitäisi muka olla aivan juurtuneita vaatteesen ja yhä kasvaa sitä myöten kuin kuluvatkin, jotta kyllä kestäisivät maltittomain miesten nyhtämisiä". Niin vastasi mrs Basset aivan tyyneesti, olkansa yli tarkastellen oliko hameen lieve oikeen järjestyksessä.
— "Min'en usko tuota!" huudahti mr Basset, hikoillen uuden kauluksen kimpussa. "Mistä sinä sen tiedät?"
— "Mitä niin? Vai niin, Rossiterin rouvastako? Minä näin hänen tuovan työtä rouva Tourtelotten luokse. Minäkin teetin hänellä pari neulomusta meidän Babylle".
Viimeiset sanat lausui hän puoli-ääneen ja vienoudella, joka muutoin oli vierasta hänen äänellensä. Kaksi vuotta sitten oli nimittäin heidän ainoa lapsensa, neljä vuotta vanha poika, kuollut, ja hänen nimensä mainitseminen se aina oli tuskallista vanhemmille kummallekin ja senpä vuoksi he koettivat niin vähän kuin mahdollista ottaa asiata puheeksi.
— "Niin ne, hyvähän se on, että hän saattaa perheestänsä huolta pitää", vastasi mr Basset vähän lempeämmin. "Rossiter taitaa mennä nyt kolmeksi vuodeksi Euroopaan".
— "Millä ihmeellä hän sinne pääsee?"
— "Hm! Hän oli asettanut Van Bechten'in puodissa näytteille kaksi kuvaa, myötäväksikin sen lurjus! Jok'ainoa hänen maalaamansa kuva on lähtenyt minun taskustani, jok'ainoa! Minä maksoin tuolle mokomalle kirjurille 75 dollaria kuukaudessa, ja hän vaan piirusteli ja maalaili. Niin, jok'ainoa näistä kuvista on lähtenyt minun taskustani!"
— "Mutta mitenkä hän pääsee Euroopaan, kysyin minä?"
— "Olenhan sen jo sanonut — tai olisin sen ainakin sanonut, jollet sinä alinomaa minua keskeyttäisi. Kenraali Porte-Riche näki hänen kuvansa. Tiedäthän että hän on olevinaan taiteen tuntia, ja taiteen ystävä. Hän ihastui muka iki-hyväksi noihin tauluihin, maksoi kelpo hinnan ja teki viimein Rossiter'ille semmoisen tarjouksen, että tämä lähtisi hänen kanssaan Euroopaan, valitsemaan hänen kanssaan kuvia kuvakalleriaan kenraalin uudessa kartanossa".
— "Ja Rossiter tietysti suostui siihen ilomielin?"