Itsensä uhraavan hän näki kansan täällä,
Ja kaunihiksi loi hän Pohjan maisemat.
Täht'-öissä kirkkaissa hän talvisella säällä
Ties' kansan kärsineen sen vaivat katkerat.
Ja taas kun aamukoin hän näki koittamassa,
Sulattain Pohjan jäät — sovittain kyyneleet,
Niin silloin riemun loi väessä urhoisassa,
Ja toivon ikuisen vihannat seppeleet.
Jaloksi tunsi hän tän kansan vaivoinensa,
Jaloksi silloinkin, kun myrskyt raivosi! —
Ja murtumatoin on, sen ties' hän, Suomen kansa,
Ja siitä ylpeillen, iloissaan lauleli!
Kotinsa kolkoks' jäi — hän lähti täältä poisi,
Vaan aarteet ikuiset tää koti säilyttää.
— Niin on, kuin nytkin viel' hän itse täällä oisi,
— Ja jalo henkensä se ijäks' tänne jää!
—rt—
RUNEBERGIN HAUDALLA.
18 11/7 84.
On aikaa kulunut, kun murhepuvussansa
Ja mielin kaipaavin ja silmin itkevin
Tän haudan reunalle kokoontui Suomen kansa,
Lepohon viimeiseen vei laulun sankarin.
Ei nimi unhotu sen, joka lepää tuolla,
Ikäänkuin uinahtain vaan matkan vaivoista.
Kirkkaana loistaen hän tähtitarhain puolla
Lemmellä katselee suloista maatansa.
Tän kansan vaivoja ja isäin sankartöitä
Hän selvemmin kuin muut osasi laulella,
Ja ihannella voi hän Pohjan kesäöitä
Ja silloin sointuvasti soitti kannelta.