"Leif!" parkasi tyttö, niin että vuori soi vastaan ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon. "Hän putoaa!" huusivat he ja ojensivat kätensä ylös, sekä miehet että naiset. Leif lipui, vieritti kanssaan kiviä, hiekkaa ja multaa; hän lipui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Kaikki kääntyivät pois, ja sitte kuulivat he takanansa rapisevaa ja rytisevää ääntä sekä vihdoin raskaan putoamisen, niinkuin kappaleen märkää maata.
Kun he jälleen rohkenivat katsoa sinne päin, makasi Leif siinä musertuneena, tuntemattomana. Tyttö makasi tunnotonna kivellä; isä kantoi hänet pois.
Nuoriso, joka oli enimmin kiihottanut Leifiä kiipeämiseen, ei nyt rohjennut ryhtyä edes auttamaankaan hänen pois korjaamistansa; muutamat eivät sietäneet katsoakaan häntä. Vanhojen täytyi siis käydä käsiksi. Vanhin mies tarttui Leifiin kiinni ja sanoi:
"Hullusti tämä kävi; mutta", lisäsi hän ylöspäin katsoen, "onpa kuitenkin hyvä, että on jotakin niin korkealla, ett'eivät kaikki pääse siihen käsiksi."
USKOLLISUUS.
Kaukana tasangolla kotiseudussani asui aviopari, jolla oli kuusi poikaa. He tekivät uskollisesti työtä hyvin suurella, vaan rappeutuneella tilalla, kunnes kirves tapaturmassa lopetti isännän elämän. Vaimo jäi yksin hoitamaan hankalaa maanviljelystä ja kuutta lastansa. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti kaksi vanhinta poikaa isänsä ruumisarkun luo ja otti heiltä siinä lupauksen, että pitäisivät huolta pienistä veljistänsä ja auttaisivat äitiänsä, mikäli Jumala heille soi voimia. Pojat tekivät lupauksen ja pitivätkin sen, kunnes nuorin heistä kävi rippikoulunsa. Silloin katsoivat he täyttäneensä, mitä luvanneet olivat. Vanhin nai varakkaan talollisen lesken ja häntä nuorempi kohta sen jälkeen lesken sisaren, joka myöskin oli varakkaanlainen.
Neljän jäljellejääneen veljeksen tuli nyt hallita kaikkea, vaikka tähän asti olivat olleet itse käskettävinä. Heillä ei tuntunut olevan kylliksi rohkeutta hallitukseen. He olivat lapsuudestaan asti aina olleet yksissä, joko kaksittain taikka kaikki neljä, ja nyt he vielä enemmin olivat, kun näet tarvitsivat toistensa neuvoa ja apua. Ei kukaan lausunut mitään ajatusta, ennenkuin tarkkaan tiesi toisienkin siihen yhtyvän, taikka oikeastaan ei kukaan tuntenut omaa mielipidettä, ennenkuin oli lukenut sen toisten kasvoista.
Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän mielessään yhteinen, salainen päätös, ett'ei heidän pitänyt eroaman äitinsä eläessä. Mutta äiti itse tahtoi järjestellä toisin ja sai pojat taipumaan tuumaan. Talolle oli muokattu paljo uusia viljelyksiä, niin että tarvittiin enempi työntekijöitä. Sentähden ehdotti äiti, että molemmat vanhemmat saisivat irtaimesta osansa ja jakaisivat talon, niin että kaksi poikaa jäisi kummallekin puolelle. Vanhan huonerivin viereen oli uusi tehtävä; toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta niistä pojista, jotka erosivat eri leipään, piti toisen naida, sillä pitihän heillä olla tuvan ja karjan katsoja; ja äiti mainitsi, kenenkä tytön hän tahtoi miniäksensä.
Kaikki olivat taipuvaiset. Nyt oli vain selvitettävä, kenenkä tuli muuttaa, kenen jäädä, ja kenen muuttavista piti naida. Vanhin poika sanoi kyllä muuttavansa, vaan ei millään ehdolla naivansa, ja samoin kaikki toisetkin vastustelivat naimistuumaa kiven kovaan.
Vihdoin sopivat he niin äitinsä kanssa, että tyttö itse asian ratkaiskoon. Ja ylhäällä tunturilla karjatalossa kysyi äiti eräänä iltana häneltä, eikö hän tahtoisi tulla miniäksi Dalskogiin, eikä tytöllä ollut mitään sitä vastaan.