"Kiitoksia kohteliaisuudesta!"
Nuorukainen lakkasi soutamasta, nosti airot ylös, katsoi neitoa silmiin ja sanoi:
"Mitä sillä tarkoitatte? Ei, ei teidän pidä pahastuman minuun. Minä sanon teille jotakin, minä olen hyvin omituinen. Te ette voi sitä käsittääkään. Te nyt luulette minun sentähden olevan hienon miehen, että minulla on hienot vaatteet. Isäni oli hieno mies ja minulle on kerrottu hänen osanneen äärettömän paljon, ja tottapa hän osasikin, koska oli maaherra. Minä en osaa mitään, sillä äitini ja minä teimme aina toisillemme mieliksi, enkä minä huolinut oppia, mitä kouluissa opitaan, enkä huoli nytkään. Ah, teidän olisi pitänyt nähdä äitini; hän oli niin pienen pieni rouva, että minä jo kolmentoista vanhana jaksoin kantaa hänet alas puutarhaan. Hän oli niin keveä; viime vuosina istui hän usein minun käsivarrellani, kun kävelin ympäri koko puiston ja puutarhan. Ihan olen näkevinäni hänet tuossa mustissa vaatteissaan ja paljoissa keveissä pitseissään…"
Hän tarttui jälleen airoihin ja alkoi soutaa kovasti. Kun oikeusneuvos näki veden kuohuvan niin korkealle veneen perässä, tuli hän vähän levottomaksi ja arveli, että oli ehkä parasta soutaa maalle päin; ja vene kääntyi.
"Sanokaas", kysyi neiti, kun soutu jälleen vähän hiljeni, "käyttekö usein kaupungissa?"
"En siellä ole koskaan käynyt."
"Ettekö koskaan! Ja täältä ei ole sinne kuin kolme peninkulmaa."
"En minä aina täällä oleskele. Äitini kuoleman jälkeen olen minä asunut milloin missäkin; mutta ensi talvena menen kaupunkiin luvunlaskun oppiin."
"Matematiikinko?"
"En, vaan oppiakseni lukemaan laivan lasteja", sanoi hän nauraen. "Niin, sitä te ette ymmärrä; niin, mutta minä sanon teille, että kun vain tulen täysikäiseksi, niin ostan veneen ja purjehtelen Norjan puolella, ja silloin täytyy minun osata laskea lukua tullin ja muiden selkkausten tähden."