Strömshagenissa oli hiirakko hevonen, josta Gjermund suuresti ylpeili. Se oli hyvin kaunisvartaloinen, leveärintainen, hienojalkainen ja sieväpäinen, jossa suuret silmät pyörivät ja pienet, vilkkaat korvat elivät. Muukalainen olisi sitä kyllä saattanut moittia notkoseljäksi, mutta sitä ei näillä seuduin minään vikana pidetty, kun tiedettiin semmoisten hevosten useimmiten olevan paraita ja tuon ominaisuuden tulevan vain siitä, että elukat ovat kasvaneet tuntureilla. Hiirakko oli kasvanut Strömshagenissa pienestä varsasta asti, ja nyt oli se kahdeksvuotias.

Aina se oli yhtä uutta, kun hiirakko palasi ylhäältä laitumilta ja hirnui talon veräjällä; se poikkesi vain katsomaan, mitenkä kotona jaksettiin, ja saamaan ehkä vähän suoloja tai muuta mieliruokaa. Mielellään se silloin, koira haukkuen ympärillänsä, juoksi tallin ovelle ja pisti päänsä tuohon tuttuun pimeään huoneesen, mutta kääntyi äkisti takaisin ja heilautti päätänsä, niin että tumma harja poistui silmiltä, ja käveli ympäri pihan, nuuhkien joka paikan, kunnes vihdoin seisattui tuvan ovelle. Siinä se rauhassa odotteli, mitä tapahtuva oli, ja jos odotus joskus sattui kestämään liian kauan, katosi hiirakon pää ja ruumis vähitellen pieneen porstuaan, niin että ulos näkyivät vaan takajalat ja heiluva häntä ja tuvassa olijain täytyi ensin ajaa hiirakko pois, ennenkuin voivat saada oven auki.

Olipa muu karja mimmoinen hyvänsä — ja kevätpuolella se monesti saattoi olla hyvinkin huonossa tilassa, kun täällä niinkuin muuallakin karjamaiden seuduilla ollaan halukkaammat pitämään liian paljon elukoita kuin liian vähän — niin aina oli hiirakko lihava ja hyvässä karvassa. Kaikki tiesivät, vaikk'eivät siitä koskaan kovasti puhuneet, että tallinhaltija oli ottanut hiirakon erityiseksi suosikikseen. Senpätähden hiirakkokin aina, milloin irrallisena juoksi kartanolle, suorastaan meni ensinnä pilkistämään talliin, ja harjassa sillä oli taikapalmikko, joka juuri tuota haltijan nimikkoa merkitsee. Sitä ei kukaan saa purkaa, sillä silloin tulee hevonen yhtä laihaksi, kuin se ennen oli lihava ja kaunis.

Hiirakko oli myöskin osannut hankkia itselleen ystäviä Evjenissä. Siihen aikaan, kun se vielä oli vain pieni varsa ja käyskenteli jyrkässä hevoshaassa Strömshagenin puolella, oli Sigrid ruvennut viskelemään sille leivänpaloja joen yli. Joka kerran kun hiirakko vain näki hänet, alkoi kuulua iloista hirnuntaa, ja hiirakko juoksi alamäkeen, pää suorana odottamassa, mitä tuleva oli, ja pudottaen suustansa viimeisen tuoreen heinätukun kulki se Sigridin mukaan pitkin rantaa toisella puolella.

Eräänä päivänä oli se varovaisesti koetellen astunut koskisillan yli ja tullut Evjenin pihaan, jossa Sigrid sisarinensa sille antoivat leipää ja suolaa suuret joukot. Vaikka Strömshagenin väki koettivat tuota vierailua estää, oli kestitys hiirakosta kuitenkin niin houkuttelevainen, että se aidoista ja sulkupuista huolimatta kohta pistäytyi sinne uudelleen. Muutaman kesäpäivän iltapuolella, kun hiirakko seisoi Evjenin pihalla, oli nuorin lapsi ryöminyt kaivolle, jossa ei ollut kantta eikä aitaa ympärillä. Jo oli lapsella kädet kaivon aukossa. Silloin hiirakko astui luo ja nosti vaatteista lapsen pois hyvän matkan päähän. Sen tapauksen jälkeen oli hiirakolla talossa jonkinlainen oleskeluoikeus. Jon Evjen ei muuten pitänyt hänen käynnistänsä, vaan ei nyt enää koskaan ajanut häntä poiskaan, ennenkin itse läksi, ja niin tapahtuikin heti, kun vain jotakin oli annettu suuhun. Hiirakko astui aina niin siivosti hiekkakäytävää myöten, koskaan polkematta nurmikolle tai muutenkaan niihin koskematta.

Kun Gjermund ratsasti kirkolle tai häihin tai alas keräjiin, sujui matka hiljaa, vaan tasaisesti; Gjermund kyllä tiesi ihmisten katselevan häntä ja sanovan hänen ylpeilevän hevosestaan. Hän ei myöskään ollut näkevinään, että niin paljo väkeä seisoi aina sen paikan ympärillä, johon hän sitoi hiirakkonsa. Jonkun kerran hän kuitenkin oli näyttänyt, mihin hepo kelpasi; hän oli ajanut maakauppiaasta vuonon rannalta ylös kotiinsa vähemmässä ajassa, tunnittain lukien, kuin peninkulmia oli matkaa; ja kapteeni lainasi sen aina sotaväen katselmukseen, joka pidettiin alhaalla tasangolla.

II.

Siitä asti, kun Evjenissä oli ruvennut käymään kosijoita, oli Gjermund alkanut ajaa kovemmin ja tullut yhä levottomammaksi. Pidoissa oli hän suurisuisempi, kuin nuoren miehen oikein olisi soveltunut; hän joi ja pelasi ylpeydessään mieluimmin niiden kanssa, joilla oli varaa menettää paljon enempi kuin hänellä. Gjermund oli väkevä ja kyllin rohkea, että voi pitää kaukana itsestään taistelupukarit, joita aina on paikassansa kussakin. Enimmäkseen hän aina joutui sekä sanasotaan että käsikahakkaan seudun rikkaimpien poikien kanssa, varsinkin niiden, joilla hän arvasi saattavan olla asiaa Evjeniin. Siten joutui hän pahaan maineesen, eikä kukaan hänestä juuri pitänyt, vähimmän kaikista Jon Evjen.

Kerran särkyi lahonnut koskisilta. Vanhastaan oli talojen välillä sopimus, että se oli yhteisesti ylläpidettävä. Mutta kun Gjermund meni Evjeniin puhumaan asiasta, vastasi Jon välinpitämättömästi, ett'ei hän tarvinnut siltaa eikä myöskään tiennyt, mitä Gjermund sillä teki. Jos tietä tarvittiin talojen välillä, niin olihan suuri maantie; koskisilta oli tehty ennen aikaan, jolloin maantietä vielä ei ollut.

Jon vastasi näin sentähden, että hän äskettäin oli saanut kuulla ihmisten sanovan, että on melkein vaarallista kulkea Evjeniin Gjermund Strösmhagenin tähden ja että Sigrid kyllä hänestä pitää, kun hylkää kaikki muut kosijat. Jon oli myöskin kuullut Gjermundin käyvän metsällä Evjenin mailla, ja oli sentähden suutuksissaan sekä Gjermundiin että tyttäreensä.