"Ja sinä, oletko sinä naimisissa?"
Rouva nyykäytti myöntyvästi.
"Ja sinähän olet kaiketi hirveän onnellinen?"
Kun ei siihen tullut vastausta, alkoi Reetta ymmärtää eikä enää kysynyt.
Mutta rouva Lunding tunsi käden olkapäällänsä. Se oli äiti, joka oli tullut kyökistä ja kuullut kaikki.
"Näettekös, hyvä rouva", sanoi hän hitaasti ja vähän voitollisesti hymyillen. "Olittehan te kerran suutuksissanne minuun, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin olitte niin nuori, ettekä tunteneet mitään. Mutta olettehan nyt jo nähneet vähän maailmaa ja myöskin osaltanne kokeneet, arvaan minä: vaan me vanhan-aikaiset talonpoikaisihmiset, meillä on kaikki niin toisella tavalla; kun toinen on mies, toinen tyttö, ja kun he muuten ovat hyvänluontoiset ja kunnon ihmiset molemmat ja tahtovat olla hyvät toisillensa, niin siinä on kaikki, mitä tarvitaan; ja sitte tulee yhteiset työt ja toimet; uskokaa te, hyvä rouva, se on jotakin toista kuin se loru, jota te sanotte rakkaudeksi!"
KALASTUSKYLÄ.
Oli pieni, köyhä kalastuskylä, kymmeninen pientä, tervattua puuhökkeliä, suuren, avaan meren rannalla.
Pitkänä ja kapeana, pääty päädyssä kiinni, koukerteli se kuin pieni käärme suuren, paljaan hiekkaharjun takana, jonka päällitse meri turhaan koetteli viskellä kuohuansa.
Hiljaisina, valoisina kesäpäivinä, milloin aurinko sulatti tervaa seinistä ja paahtoi hiekan, niin että se poltteli jalan alla, saattoi pikku kylä kuitenkin ikäänkuin levittäytyä yksinäisyydessään, kohota hiekkaharjulle asti verkoillansa ja vapeillansa, lähetellä puolialastomia, rähiseviä lapsijoukkoja rannalle saakka, ja voimakkaat, päivettyneet naiset istuivat kyyrysillään hiekkaan tehdyn rovion ympärillä, keittäen pikeä. — Mutta pimeinä öinä rajujen talvimyrskyjen aikana, jolloin taivas laski alas harmaansiniset, lentelevät pilvensä lähelle autiota hiekkapintaa, jolloin suuret, valkoiset merilokit tuskaisesti kokoutuivat yhteen joukkoon möyryävälle rannalle, jolloin rannan hiekkasärkät savusivat kuin tuiskuava lumi, silloin vetäytyi pikku kylä vielä pienemmäksi harjunsa taa, ikkunanluukut ja ovet suljettiin, eikä edes savukaan tahtonut osata ylös mustaan kattoon tehdyistä lakeisistaan, vaan jäi painamaan kattoja, alhaalla tuskaisesti ladellen. Päivän toisensa perästä makasi kalastajain kylä kuin kuolleena, suljettuna omaan itseensä; hiekkaa ja suuria vaahtopalloja lenteli lakkaamatta sen yli.