"Huonopa se esivallan sijainen on, joka ei lakia tunne", vastasi Östen pilkallisesti, otti taskustaan lompakon ja näytti paperiraha-tukkua; "minä luulin vasaran täällä niinkuin muuallakin paukahtavan korkeimmalle lailliselle huudolle."
Nimismies punastui, mutta huutokaupan täytyi hänen antaa mennä laillista menoansa.
Kun Gjermund kuuli, että hiirakko oli noin myötynä verosta ja että sitä nimismiehen renki oli tuleva noutamaan, harmistui hän ensin kovin ja mietti kostaa, mutta tuli sitte niin murheelliseksi, että istui tuntikausia paikaltaan liikahtamatta.
Samana päivänä, kun hiirakko oli pois vietävä, meni hän äkisti sitä taputtelemaan. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pitkät ajat, kyynäspäät hevosen seljällä, eikä ollenkaan huomannut, miten äitinsä monta kertaa tuli tuvan ovelle ja katseli huolestuneen näköisenä poikaansa, eikä hän myöskään nähnyt, miten äiti pyhäpuvussa meni alas Evjeniin päin.
Siellä hän tervehti tuvassa olijoita sanoen, että jos pikku Sigrid vielä tahtoi nähdä hiirakkoa, ennenkuin se pois vietiin, niin piti hänen nyt heti tulla, koska se kyllä ennen illallisen aikaa oli tapahtuva, ja nyt päivä jo oli puolisissa. Jotakin omituista oli tässä kalpeassa, mustamyssyisessä naisessa, niin että Sigridin vanhemmista hänen kehoituksensa tuntui ihan luonnolliselta; olihan hän aina ollut ystävällinen ja hyvä lapsille.
Vähän ajan perästä, joll'aikaa vanhukselle tarjottiin kahvia vehnäleivän kanssa, läksi Sigrid hänen mukaansa paljain päin, vaan pyhäpuvussa, paitahihasillaan, jotka kirkkomatkoilla kuitenkin peitetään mustalla mekolla. Varjot jo olivat pitkät ja iltapäivän aurinko paistoi punertavana Bjerkenaavenin harjalta, välkkyen takaisin Strömshagenin ikkunoista, kun astujat kävelivät ylämäkeen joen vartta, toinen pieni ja kumarruksissa suuren, mustan päähineensä alla, toinen hoikka ja notkea, kullankarvaiset hiuspalmikot riippuvina. Mutta kumarruksissa oli hänenkin päänsä ajatusten painosta, joita nyt mielessä pyöri.
Heidän ehdittyänsä ylös pihaan tuli kolmaskin henkilö, nimismiehen renki. Gjermund oli pannut hevoselle paraat suitset päähän ja seisoi jo ratsustimet kädessä valmiina antamaan ne miehelle. Mutta nähtyään Sigridin hän säpsähti ja kalpeni häntä tervehtiessään. Äiti käski miehen heti tupaan saamaan jotakin virvoitusta; hän ajatteli semmoisen kyllä olevan tarpeen, kun hänellä niin huono asia oli toimitettavana, ja olihan päivä muutenkin jo pitkälle kulunut.
Niin jäivät molemmat nuoret yksin hevosen luo. Sigrid asetti sen pään olallensa ja taputteli sen kaulaa; otti sitte taskustaan suolaa ja leipää, mutta hiirakko ei syönyt, vaikka kyllä oli vähän hirnunut Sigridin tullessa; se kaiketi nyt ymmärsi jotakin pahaa olevan tulossa. Gjermund seisoi ääneti, kyynärvarsin nojaten hevosen selkään. Vihdoin sanoi hän hiljaa:
"Näyttääpä siltä, kuin tänään läksisi talosta hiirakko ja vielä muitakin lisäksi, Sigrid!"
Silloin ojensi Sigrid hänelle hevosen seljän yli kätensä ja katsoi itkien häntä silmiin, niinkuin häneen sittekin luottaen. Molemmat he olivat jotenkin yhtä pitkät, vaan Sigridin tukka oli vaalea ja kasvot punakat, mutta Gjermundin tukka musta ja kasvot kalpeat.