Mahtava on reki, tilava kuin vene, kolmi-istuiminen. Esimmäisinä istuvat isäntä ja emäntä ja pikku Sven, keskellä Karen ja Olli, takana Liisa ja Jöns. Isäntä asettuu viimeksi paikalleen, sillä ensin pitää hänen katsoa, ovatko hevoset terävässä kengässä ja päitset ja valjaat hyvässä kunnossa; sitte nousee hän ja istahtaa, niin että reenkori paukkaa. Hän tarttuu ohjaksiin ja kysyy vielä kerran, eikö mitään ole unohtunut, läjäyttää piiskalla, katsahtaa ylös vanhan puutalonsa ikkunoihin ja antaa mennä. Ensin käy matka Suurelle torille, jossa on määrä kokoutua: kaikki Tukholman porvarit, hyvät ystävät, joilla vain hevosta on. Ja siellä ne jo istuvatkin re'issänsä, lihavat oluenpanijat ja laihat leipurit, ja koko tori on valoisana heidän savuavista soihduistansa. Hei vaan! Kulkuset helähtävät ja koko jono lähtee liikkeelle mäkeä pitkin ja ulos kaupungin pohjoisesta portista.
"Mietiskelenpä tässä, mitenhän veli Petter meidät tänä vuonna ottaa vastaan!" sanoo isäntä Paavo vaimollensa, kun on ehditty päästä säännölliseen kulkuun.
"Kuinka niin sitte?" virkkaa emäntä vähän levottomasti.
"Niinpähän vain, tietysti ei hänellä ole syytä, mutta luulenpa ahdistaneeni häntä vähän liiaksi suolankaupassa viime keväänä, ja siitä asti hän ei liene oikein hyvillään, mikäli olen kuullut."
"No, vaikkapa tuo nyt niin olisikin, niin ei hän toki sitä nytkään osoittane; ettepä te juuri varsin usein tapaa toisianne, ja vaikk'ette olekaan oikeita veljiä, niin niiksihän te kuitenkin toisianne luette."
"Mutta Matti on hirveän pitkävihainen, ja jos jotakin selkkauksia sattuu, niin tuskin Matin ja Karenin liitosta silloin mitään tulee. Saammepahan nähdä!"
Pikku Sven laskeutuu reen pohjaan oljille ja pitää ohjasten periä, luullen muka ajavansa. Puotilas Olli koettaa saada Karenia puhelemaan, mutta hänen ajatuksensa ovat toisaalla, niin ett'ei hän vastaa mitään. Mutta Liisa antaa naapurinsa pistää hänen kätensä suureen rukkaseensa ja auttaa välistä häntä soihdun pidossa, kun Jönsin nyrkkiä rupee palelemaan.
Matka sujuu pitkin Brunkebergin harjua ja alas järvelle, sen yli ja edelleen Upsalan tietä. Kohta alkavatkin puiden välitse talviaamun pimeässä vilkkua tulet Solnan kirkosta. Siellä eroaa kauppias Paavo muista porvareista, jotka pysähtyvät sinne, sillä hänen on lähteminen Vesteroosin tielle Spongaan päin.
Kohta saa pikku Sven paljon ihmettelemistä, kun molemmin puolin tietä on niin monta suurta joulukuusta, jotka silloin tällöin välähtävät soihdun tulesta punaisiksi, mutta pian jälleen peittyvät pimeän syliin. Sven on näkevinään tonttujen seisovan puiden takana kurkistelemassa ja heiluttavan punaisia lakkejansa, mutta isä sanoo siellä olevan vain punaista tulen valoa lentelemässä, sillä hän on valistunut kaupunkilainen eikä enää usko tonttuja olevankaan. Svenistä näyttää suuret joulupuut juoksevan reen rinnalla ja tähdet tanssivan niiden latvoilla, ja ne tanssivat tänään siitä ilosta, että Jesus-lapsi on syntynyt, ja sen Sven kyllä käsittää.
Jo jymisee rautioin kavioiden alla, kun ajetaan sillan yli, metsä harvenee, tasanko leviää, pikku mäkiä on siellä täällä koivikkoineen, välkähtääpä jostakin tuvan ikkunasta tulikin ja tuolla kiitää soihtu eteenpäin. Kaukana tasangon reunan lähellä loistaa kointähti suurena ja kauniina, ja puotilas Olli kertoo Karenille juuri sen tähden johdattaneen paimenet Betlehemiin; mutta sen tietää Karen ennestään, sillä kaupungissa tiedetään kaikki, vaan Olli onkin maalta.