Kävellessään ja harhaillessaan joutuivat he Rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat ja paljo katsottavaa.
"Katsoppas vain!" huudahti Matti. "Totta tosiaan, rautiot ovat tuolla!"
Petterin silmät suurenivat. Ne olivat todellakin veli Paavon rautiot, jotka häntä olivat aina niin pahasti harmittaneet. Synnillinen halu saada ne heräsi hänessä ja hintaa kysyttiin. Kyllä se oli runsaaksi pantu, mutta mitenkä olikaan hänen sydämmensä iloitseva, jos sai niillä ajaa veljensä portille ja sitte huutaa ajajalle: riisu rautiot! vie rautiot talliin! anna kauroja rautioille! Ja miten suuriksi oli talonpoikien silmät repeävät, kun hän kotiin palasi niillä ajaen ja musta orit irrallisena jäljessä.
Hän löi kättä ja tuli iloiseksi. Lupasi noutaa ne päivemmällä. Kauppa vahvistettiin ruoalla ja oluella Rautatorin kapakassa ja hevoskauppiaalta saatiin kuulla kasvatusveljenkin asunto: seitsemäs poikkikatu vasemmalla puolella Saksanmäestä lukien.
Petter ja Matti alkoivat lukea pitkin Läntistä Pitkääkatua, mutta eivät päässeet puolitiehenkään seitsemää, kun heidän täytyi seisattua kurkistelemaan puotien ikkunoista kaikkia outoja esineitä, mitä oli nähtävänä. Muutenkin oli kadulla kovin ahdasta ja vaikeata päästä läpi, niin että he poksahtelivat vastaan sekä astujille että ajajille ja saivat sysäyksiä milloin selkään, milloin rintaan. Niin oli heidän ihan mahdoton pitää mielessä katujen lukua, vaan oli kääntyminen takaisin Rautatorille ja alkaminen uudestaan.
Muutamia kertoja sillä lailla astuttuaan alkoivat he tuntea väsymystä ja janoa, jonkatähden menivät kapakkaan. Mutta ulos tullessaan eivät he enää oikein tienneet, mikä oli oikea puoli, mikä vasen; sitä paitsi oli jo päiväkin hämärtynyt.
Silloin johtui Petterille mieleen oma oriinsa, joka ei koko päivään ollut saanut ruokaa eikä juomaa; paljon kysellen pääsivät he Suurelle torille. Mutta oriin ja reen sijassa, jotka olivat kadonneet, odotteli siinä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan muistiin heidän nimensä, ottivat heidät kiinni kauluksesta ja kuljettivat yöksi säiliöön vankilaan.
Petter aikoi puolustaa vapauttansa tuota, kuten hän sanoi, väkivaltaa vastaan, mutta hänet kaadettiin maahan ja kädet köytettiin seljän taa. Sitte pyysi hän selitystä, mutta se luvattiin antaa hänelle seuraavana päivänä ja niin että tuntui.
Molemmat vangit vietiin pitkään, holvikattoiseen huoneesen raastuvan alle, joka jo oli täynnä kaiken-ikäisiä ja -laatuisia ihmisiä. Pienoinen lyhti levitti niukkaa valoa vangituille, jotka istuivat tai makasivat penkeillä sein'vierissä. Eivät he vielä koskaan ennen olleet nähneet sennäköisiä ihmisiä eikä siinä tilassa. Heidän vaatteensa olivat repaleina, kasvot kuihtuneet ja liikkeet hurjat. Mutta vaikka he olivatkin niin kurjat ja nöyryytetyt, yksi puoli heissä kuitenkin kaikissa oli yhteinen, ylönkatse ja suuttumus viimeksi tulleita kohtaan. Haukkumisia alkoi kuulua ja kaikki renkuttivat turmeltuneella kielellä kaikenmoista pilkkaa, kuin talonpoika vain suunsakin avasi.
"Ottakaa tuoli ja käykää istumaan, talonpojat!" huusi eräs puolijuopunut kantaja tulijoille.