"Parasta on, että äiti vallitsee yksin ankkojansa ja hanhiansa", sanoi hän; "meille tulisi ahdasta hänen tuvassansa. Hän menestyy paraiten, kun saa pitää oma hevosensa, tehdä luutia ja kuljettaa niitä kaupunkiin, niinkuin tähänkin asti. Kyllähän mielelläni ottaisin äitin luoksenikin ja kuuntelisin hänen neuvojansa; mutta ennemmin kuitenkin olemme ensin Katrin kanssa kahden kesken; me puuhaamme, hallitsemme ja raadamme itseksemme, ja se kyllä käy hyvin."

Kertomuksemme nyt edistyy pitkän askeleen. Mainittakoon vain, että Juhana sai Runsan herralta Grimstahamin viideksitoista vuodeksi verottomaksi torpaksi, mutta sill'aikaa tuli hänen se viljellä niin suureksi, että se jaksoi tehdä kolme päivää viikossa, tai suuremmaksikin, jos ympärillä oli maata niin paljo. Sovittiin ja suunnittiin, minkä verran metsää hän sai kaataa, ja luvattiin hänelle myöskin ne puut omiksi tarpeiksensa, myödä tai käyttää itse, miten vain tahtoi.

Grimstaham oli pienoinen paikka Skarven-järven rannalla, joka on osa suuresta Mälaren-järvestä. Siinä oli jo ennestään pari vanhaa, huonoa huonetta, joissa ennen muinoin oli asunut muuan räätäli, mutta sittemmin ei kukaan. Metsärinne oli järveen päin viettävä. Vähä oli siellä myöskin kuokan, jopa aurankin merkkejä, kun oli koetettu tehdä maata kasvavaksi. Mutta kaikki oli Juhanan tullessa niin autiona, kuin ei koskaan olisi mitään tehty. Jos torpasta todellakin tuli torppa, saattoi sitä syystä kyllä sanoa uutistaloksi.

Kun kuuliaiset ja häät olivat ohitse, muutti Juhana vaimoineen huhtikuun alussa Grimstahamiin. Hän tahtoi päästä sinne aikaisin, että kesä tulisi pitemmäksi, ja hän ehtisi saada jo jotakin muokatuksi syksyyn asti.

Sinne muuttaessaan sai Katri Kivelästä mukaansa emäsian kolmen kuukauden vanhain porsasten kanssa. Suurempia myötäjäisiä ei isä jaksanut toimittaa. Skonlasta saamallansa lainalla hankki Juhana lehmän, joka kyllä ei ollut äsken poikinut, vaan ei vielä ehtynytkään, antoi maitoa kumminkin kannun päivässä. Samoin saatiin Runsasta lainaksi neljä tynnyriä perunoita talvihintaan, ja se oli suuri etu, kun perunat muuten ovat kalliit huhtikuussa.

Liisalta nuorikot enimmän saivat. Hän antoi talon aluksi padan ja monta pannua, korvon, kaksi ämpäriä ja valjaat. Mielellään olisi hän antanut Katrille myöskin hopealusikan, ainoansa, jonka hän hääpäivänään oli saanut lahjaksi Runsan herrasväeltä. Mutta Juhana sitä kivenkovaan vastusti. "Saakoon Katri lusikan äitin kuoltua", sanoi hän, "vaan ei hänen eläessään. Eihän äiti itse ole koskaan raskinut syödä sillä, niinpä emme mekään sillä syö. Minulla on kuusi ihan uutta puulusikkaa, jotka ostin Skonlasta Jerker-ukolta, ja niistä kyllä riittää." Luutamummo selitti, että koska hän sillä ei ollut syönyt tähän asti eikä aikonut sitä vast'edeskään käyttää ennen kuolemaansa, niin hän sitä kaikista vähimmin tarvitsi. "Minä", sanoi hän, "olen sitä käyttänyt vain koristuksena ylimpänä kaapissani, niin että olen nähnyt sen, kun oven olen avannut, ja paraastaan vain pelottaakseni Suotalon Saaraa, sitä hullua, joka minua aina sanoo supiköyhäksi. Mutta Saara on jo ammoin kuollut, niin ettenhän lusikkaa tarvitse enää häntäkään varten. Sentähden sydämmestäni toivon, että Katri ottaa lusikan; sillä hänellä ei ole vielä kaappia tuvassaan, mutta hopeaa hänellä pitää olla kammarinseinän koristukseksi. Se lohduttakoon hänen silmänsä, jos rohkeus jolloinkin pettää ja hän ajattelee olevansa hyvin köyhä." Juhana vastasi: "Köyhäkö, vai köyhä? Kuka hullu sanoo Katria köyhäksi? Eihän hän ole köyhempi kuin minäkään, ja silloin ei ole hätää. Muuten näytätte te, äiti, nyt tekevän Katrille, niinkuin Suotalon Saara ennen teki teille kun haukkui teitä supiköyhäksi, ja te siitä suutuitte häneen. Eihän meidän nyt sovi pitää itseämme köyhinä, kun juuri rupeamme kotia perustamaan. Ei totta ollen! Pois kaikki hopeat, kunnes itse saamme semmoista ansaituksi." Juhana lausui tämän jotenkin jyrkällä äänellä; mutta heti hän pehmeni, kun näki äitinsä olevan itkuun pakahtumallaan poikansa kovista sanoista. Hän otti äitinsä syliinsä ja suuteli pois kyyneleet mummon silmistä. "Älkäähän nyt itkekö, äiti", sanoi hän, "sillä sen arvoinen ei lusikka ole, vaikka painaakin viisi luotia ja maksaa kymmenen riksiä."

Morsiuslahjoista ei sitä sovi jättää mainitsematta, jonka Katrin sisar Reetta toi Grimstahamiin samana päivänä, kuin nuorikot muuttivat sinne; se oli harmaa kissa. Katri sen kyllä tunsi, sillä Reetta oli sen kasvattanut pienestä pitäin, eikä se vieläkään ollut täysikasvuinen. Päästäessään sen lattialle niiasi Reetta nuorelle emännälle ja toivotti samassa hyvää kotionnea, sanoen: "sen kotikissa tuopi, hyvä sisko."

Tarpeellisinta oli Juhanalle uutistaloa tehdäkseen hyvät työaseet. Renkinä oli hän säästänyt, minkä suinkin voi, niin että hänellä, kolmen vuoden kuluttua talosta erotessaan, oli uudet vaatteet ja vielä kolmekymmentä riksiä rahaa. Maatyö- ja ajokaluja hän ei heti tarvinnut, niinkuin hän ei myöskään voinut ajatella hevosen hankkimista ensi vuonna. Mutta kaksi vahvaa juurikassaraa hän osti sekä kaksi hyvää kirvestä, yhden leveän lappakirveen, pari lapiota ja käsikärrit. Hän sai ne kaikki huokeasta, kun ei ostanut uusia kaupungista, vaan käytettyjä, vaikka vielä kulumattomia, ystäviltänsä ja tutuilta talonpojilta, jotka tunsivat Juhanan kunnon mieheksi ja sentähden antoivat hänelle hyviä kaluja helposta hinnasta.

VI.

Ensin täytyi Juhanan ja Katrin hankkia tietoon ruoka koko siksi ajaksi, kunnes maasta ehti ruveta saamaan. Aluksi oli heillä perunat, jotka oli saatu lainaksi kartanosta, ja lehmä antoi maitoa. Mutta lehmä tarvitsi myöskin rehua; ja vaikka kyllä saattoi toivoa jonkin verran ruohoa kohta kasvavan, niin oli nyt maa vielä niin kylmä, ett'ei monta kortta ollut noussut. Aikainen kevät nyt näytti tulevan; joilla peltoja oli, olivat jo alkaneet niitä kynnellä. Mutta karjamaista ei vielä hyötynyt nyt huhtikuussa. Rehun ostoa ei tähän aikaan vuodesta käynyt ajatteleminenkaan, se kun oli suunnattoman kallista, eikä Juhanalla olisi siihen ollut rahaakaan. Siitä hänelle siis koitui ensimäinen suuri huoli samana päivänä, kuin Grimstahamiin tultiin.