Kuivasta metsästä valitsivat he paikan, jossa kasvoi kaunis kuusikko sekä siellä täällä katajia, joka yhteensä on hyvän maan merkki. Se oli paras raivata juurimalla. Kaiken puun pois toimitettua oli se kynnettävä talveksi; seuraavana keväänä saattoi siihen kylvää ohran, josta voi toivoa hyvää satoa syksyllä. Sitte oli maa uudestaan muokattava syyskylvöä varten. Mutta heti uutispeltoon ei ukko neuvonut ruista panemaan.
Kolmannesta kohdasta päättivät he hakata metsää kaskeksi. Sitä ei tarvinnut ensi vuonna juuria eikä puistakaan puhdistaa; ne vaan aseteltiin kuivamaan ja sittemmin poltettiin. Palopuiden korjattua ja maan pinnan rikki muokattua voi siihen syksyllä kylvää rukiin.
Semmoinen se suunnitus oli, mutta paljo työtä tarvittiin sen toimeenpanemiseksi. Kaiken piti tapahtuman vähitellen ja pieni ala vain kerrassaan otettaman viljeltäväksi. Suotyöhön ei Juhana saattanut ryhtyä ensi vuosina. Hän kaatoi ensin vaan pienen kasken ja siirtyi sitte toiseen paikkaan pellon tekoon seuraavaksi kevääksi.
VIII.
Ensimäiset viisi vuotta raatoivat Juhana ja Katri ankarasti, mutta sitte alkoi kaikki tulla parempaan järjestykseen. Kun peltomaa ensi vuonna oli kynnettävä, lainasivat he hevosta luutamummolta ja Kivelästä, ja vielä ne auttoivat toisenakin vuonna, vaan kolmantena Juhana jo hankki oman. Kahdeksan vuoden kuluttua oli kaikki viljelys jo täydellisessä järjestyksessä.
Ensimäisenä kesänä oli työ raskain ja pahin, sillä ei mikään renki niin raada, kuin torpparin täytyy raataa, varsinkin uutistaloa tekevän; monesti sai Juhana tuntea, ett'ei hän nyt enää ollut Skonlassa. Samoin Katrikin. Paljokohan ennen oli voimia tarvittu Kivelästä Nikkarilaan astumiseen, tai heinien haravoimiseen kesällä omien vanhempien silmäin edessä, tai elon sitelemiseen, kun isä edellä niitti, tai puun kantamiseen tai Liisan auttamiseen Nikkarilassa? Kaikki se oli vaan leikin tekoa Grimstahamin työn rinnalla. Kuitenkin koetti Katri olla yhtä ripeä kuin Juhanakin ja luotti tuleviin parempiin aikoihin yhtä lujasti kuin Jumalaan.
Unhottaa ei suinkaan sovi, että luutamummo tietysti kävi Grimstahamissa niin usein, kuin suinkin ehti; ja monestipa hän myöskin toi jotakin "hyvää" mukanansa kaupungista. Tiedämmehän jo, mitenkä häntä kaikki ostajat suosivat Heinätorilla. Hänen hyvä puhelahjansa ja iloisuutensa raivasivat hänelle tien moneen kyökkiin, puotiin ja herrastaloon, joihin hän aina poikkesi, kun kuorma sai myödyksi lauantaina. Monivuotisesta tuttavuudesta oli hän tullut kaikkialla suosituksi mummoksi, jolle lapset taputtelivat käsiänsä, kun hän vaan ehti näkyviin. Emännöitsijät, rouvat ja ylhäisetkin neidet puhelivat mielellään siistin ja hyväntahtoisen Liisan kanssa, jolla näin meidän kesken sanoen, välistä oli luutiensa ohella myöskin munia kaupan. Noin käydessään kyökistä kyökkiin kertoi hän välistä, miten suuri poika hänellä oli, ja hän nyt oli nainut, ja miten kelpo miniän hän oli äitillensä hankkinut. Se luutamummon kertomus ei suinkaan ollut vähääkään liikuttavainen; mutta saattoihan kunnon mummolle muutenkin antaa jonkin pienen lahjan, varsinkin kun hän ei koskaan pyytänyt mitään. Hän vaan kertoi, miten hänelle jostakin talosta, jossa äsken juuri oli käynyt, oli annettu sievä lahja, ja samalla hän sen iloissaan ja muiden iloksi otti nähtäväksi. Ja sen lahjan oli hän saanut ihan niinikään, ken sen tiesi, mistä syystä; mutta kaikki herrasväet olivat niin sanomattoman hyvät. Niin hurskaasta selityksestä seurasi aina, ett'ei missään tahdottu olla huonommat kuin muuallakaan. Mummo sai pikku tavaraa milloin mistäkin, välistä esiliinan tai kaulavaatteen, joita ei kotona enää olisi käytetty, välistä muutamia sillejä tai kinkunjäännöksen, pari kourallista suolaa tai kappaleen juustoa, ja välistä — silloin nousivat hänelle kyyneleet silmiin, kun ajatteli, mikä ilo oli nouseva Grimstahamissa — pari maukasta vehnäkakkua ynnä sokuria ja kahvia, jonka hyvät ominaisuudet hän oli viime aikoina oppinut tuntemaan.
Kaikkia lahjojahan ei tarvitse luetellakaan; tietysti ne kaikki, vaikk'eivät vähääkään tuntuneet taloissa, joista ne annettiin, olivat hyvin tervetulleet Grimstahamissa. Nuorelle ja reippaalle torpanväelle, jolla ei koko tuona pitkänä aikana oikeastaan ollut muuta ruoanturvaa kuin perunat, heille ne pikku lahjat tulivat kuin taivaasta. Juhana ei koskaan voinut tajuta olevansa köyhä; sentähden hän voi rohkaista Katriakin, niin että hänkin nauroi vaan, vaikka nälkä ja väsymys kuinka olisivat vaivanneet. Ja Katri puolestaan keksi aina jotakin, joka virvoitti mieltä, jos vatsa jäikin nurisemaan. Hänellä kun ei ollut peiliä, ei hän myöskään voinut nähdä, miten paljon hän ensi kesänä laihtui ja miten posket syksyn tullen näyttivät melkein kalpeilta. Juhana ei sitä kertonut hänelle, tuskinpa sitä huomasikaan, hän kun katsoi Katria vaan silmiin, ja ne näyttivät loistavan sitä kirkkaammin ja tulevan sitä suuremmiksi, mikäli muoto kapeni.
Mutta toisena, kolmantena ja varsinkin neljäntenä vuonna oli Katri ihan toisenlainen. Kasvot pyöristyivät jälleen; iloa ja ruokaa oli talossa runsaammalta. Ankaraa työtä kyllä yhä vielä kesti, mutta se ei enää tuntunut niin raskaalta.
Juhana oli omasta kekseliäisyydestään ja appensa neuvosta löytänyt monta sivu-ansiota tuona pahimpana aikana, jolloin torppa ei vielä mitään antanut. Hän harjautui käsitöihin, nikkaroi ja värväsi ja osasi vihdoin tehdä, mitä vaan tahtoi. Talvella kun ei käynyt ulkona työskenteleminen, teki hän käsitöitä tuvassa. Ensi talvena hän nikkaroi itselleen enemmän huonekaluja ja työaseita, joll'aikaa hän ei niin paljon ehtinyt työskennellä muille rahasta. Mutta seuraavina vuosina kävikin jo paremmin. Katri kehräsi villoja tuvan nurkassa sill'aikaa kun Juhana nikkaroi toisessa. Harvoin he noin työssä ollessaan puhelivat, mutta Juhana ei koskaan voinut unhottaa viheltelemistänsä; ja milloin hän vaikeni, alkoi Katri laulaa hyräellä rukkinsa luona, eikä lakannut, ennenkuin Juhanan vihellys taas alkoi kuulua, niin että jompaakumpaa musiikkia aina oli talossa. Mutta milloin Juhana meni ulkotöille, silloin Katri lauloi koko äänellä jonkun laulusen itseksensä, ja hänellä olikin kaunis ääni, vaikka Juhana siitä tuskin tiesi.