Selmer seisattui pöydän yläpäähän, tuntien katkeraa tuskaa havainnostaan, josta hän luuli saavansa selityksen rouvan äskeiseen käytökseen.
Rouva sai vaivoin mielensä asettumaan. "Te peljästytitte minua niin", sanoi hän teeskennellysti. "Minua niin rupesi vilustamaan päivällisen jälkeen … varmaankin join liiaksi vettä … ja sentähden arvelin olevan parasta … mutta kas, vahinko kaunista leninkiäni!"
Hän kokosi hameensa poimuja, estääkseen viiniä ihan ympäri levenemästä, ja aikoi mennä pois.
Selmer pysäytti hänet. Hän oli hetkisen ollut kahden vaiheella ja muuttanut levottomasti milloin toista, milloin toista jalkaa eteenpäin; nyt hän nopeasti astui rouvan luo ja pani ystävällisesti kätensä hänen kouristetulle kädelleen, joka piti koossa leninkiä.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "mutta … tiedättehän, että on ainoastaan yksi keino sille, ken … ken kerran … ken sairastaa semmoista tautia kuin te. Että ehdottomasti jätätte kaiken väkevien juomien nauttimisen."
Hänen katseestaan loisti niin paljo hyvyyttä, että rouva oli vähällä menettää koko mielenmalttinsa ja purskahtaa itkuun. Mutta oman ylläpidon aisti häntä vielä vahvisti ja hän vastasi tyytymättömän tavalla:
"Siinä en luule teidän olevan oikeassa. Minua on päinvastoin käsketty elämään hyvästi juuri tautini tähden."
Selmer ei heti löytänyt sopivaa vastausta, vaikka rouva näytti sitä odottavan. Rouva vähän kumarsi päätään ja läksi.
Kun Selmer palasi herrojen seuraan, oli siellä jo tuotuna esille konjakkia ja liköörejä. Isäntä otti juuri lasinsa ja kilisti toisten kanssa.
"Nyt juodaan pohjaan", sanoi hän, "niin että sitte saan kaataa uutta. Niin, minä sanon kuin ukko Petterson, joka kuoli viinahulluuteen: Mitä olisi elämä ilman konjakkia!"