Helena saapui yksinkertaiseen taloon pienen syrjäkadun varrelle. Siellä hän tiesi uuden lääkärin asuvan ja oli kuullut hänen jo alkaneen saavuttaa suurta luottamusta sekä parantaneen jo monta lasta tuosta tuhoavasta taudista. Olipa hän saanut muutamia Nordenberginkin sairaita hoidettavakseen. Vastoin Nordenbergin tapaa oli hän ystävällinen ja leppyinen sekä varovaisesti ja hellästi hoiteli sairaita. Eikä Helena ollut unhottanut hänen todellista osanottoansa, jota hän oli osoittanut onnettomalle vaimolle hänen nöyryytyksensä katkerimpana hetkenä.
Selmer itse tuli hänelle vastaan ja näytti hyvin iloisella tavalla hämmästyneeltä. Rouva oli lakkaamatta ollut hänen ajatuksissansa ja hän oli usein mietiskellyt, mitenkä saisi tilaisuutta puhutella häntä ja tarjota hänelle apuansa tuossa kärsimisessä, joka kulutti häntä. Hän oli pari kertaa käynyt Nordenbergin talossakin ja kysynyt rouvaa, vaan palvelijat olivat vain vastanneet, ett'ei rouva voinut ottaa ketään vastaan.
Sentähden Selmer nyt erittäin mielellään lupasi täyttää Helenan pyynnön ja tulla katsomaan hänen poikaansa. Hän vain pani ehdoksi, ett'ei hänen käyntiänsä pitänyt salattaman pojan isältä.
Nordenberg oli Selmerin tullessa sairaitansa katsomassa. Sentähden meni Selmer suorastaan ylös lapsenkammariin ja tutki sairasta. Hän ei määrännyt mitään, vaan sanoi ensin tahtovansa neuvotella Nordenbergin kanssa. Kauan hän kuitenkin istui hämärässä huoneessa ja puheli hiljaisella äänellä Helenan kanssa, joka keskustelu näytti hyvin liikuttavan rouvaa.
Kun Nordenbergin vaunut pysähtyivät talon eteen, heitti Selmer rouvalle jäähyväiset, luvaten kohta palata, ja meni alas vastaanotto-huoneesen, jossa molemmat lääkärit kauan neuvottelivat, vaihtaen monta hyvinkin kiivasta sanaa. Myöhemmin päivällä tuli Nordenberg ylös lapsenkammariin synkän näköisenä ja tutki uudestaan poikaa. Tapansa mukaan ei hän salaperäisyydessään ilmoittanut mitään päätöstä, mutta itsekseen hän taisteli kiivaan taistelun; ylpeys ei tahtonut antaa hänen tunnustaa olleensa väärässä, vaan isänrakkaus kuitenkin tahtoi pelastaa lapsen mihin hintaan hyvänsä. Vihdoin nuo molemmat voimat tekivät sovinnon, ja sen johdosta sanoi lääkäri hyvin loukkautuneen äänellä vaimolleen:
"Kun olet kerran osoittanut, ett'et luota minuun, vaan omin päin kutsuit toisen lääkärin, niin saat itse kantaa toimiesi seuraukset. Minä pesen käteni, enkä enää millään lailla sekaudu taudin hoitoon."
Monta kertaa päivässä hän kuitenkin tuli ylös lapsenkammariin, istui pitkät hetket vuoteen vieressä poikaansa katsellen ja kyseli aina hyvin tarkkaan, mitä ohjeita ja lääkkeitä toinen lääkäri oli määrännyt, mutta ei koskaan muistuttanut mitään. Tutuillensa, jotka kyselivät pojan vointia, vastasi hän vain, ett'ei lääkärin koskaan pidä hoidella omiansa, koska hän silloin ei voi pysyä niin levollisena, kuin tarpeen on.
Mutta kun lääkäri näin tuli viettämään niin monta hetkeä sekä päivin että öin vaimonsa seurassa, alkoi hänen mielensä leppyä häntä kohtaan.
Sillä aina siitä asti, kun rouva ensi kerran keskusteli vieraan lääkärin kanssa, oli ihmeellinen rauha levinnyt koko hänen olemukseensa. Ei enää näkynyt merkkiäkään tuosta liiallisesta kiivaudesta ja tunteellisuudesta, joka tavallisesti oli lääkäristä ollut niin vastenmielinen. Eikä myöskään ilmautunut noita toivottomuuden ja liiallisen itsensä soimaamisen kohtauksia, jotka lääkärissä vaikuttivat halveksimista yhtä suuressa määrässä, kuin sitte sijaan tullut äreä ylpeys häntä oli suututtanut. Nyt osoitti rouva tyyneyttä, tasaisuutta ja tajuttua arvokkaisuutta, niin että lääkäri häntä alussa kummasteli; mutta kun lisäksi vielä oli huomattavana sanomattoman surullisia, kärsiväisiä väreitä kalpeissa, väsyneissä kasvoissa, alkoi lääkäri vähitellen heltyä. Rouva oli niin miellyttävä hiljaa liikkuessaan sairasvuoteen vieressä, ja sairashuoneen puolihämärässä näytti hän välistä vielä yhtä kauniiltakin, kuin ennen muinoin. Hän puhui hyvin vähän, vastasi erittäin harvasanaisesti miehensä kysymyksiin, mutta katse ei enää ollut arka, niinkuin ennen; päinvastoin saattoi hän katsoa miestänsä suorastaan silmiin, ei kuitenkaan ystävällisesti eikä hellästi, niinkuin ennen. Lääkäri ei oikein tajunnut sitä katsetta; siinä oli jotakin tutkivaista ja samalla moittivaista.
Kummallisia tunteita liikkui lääkärissä, hänen siinä istuessaan ja tarkastellessaan vaimoansa; hän tunsi välistä sanomatonta halua syleillä häntä, vielä kerran tuntea hänen pehmeän poskensa, kuin sametin omaa poskeansa vasten, silitellä paksua, pehmeää tukkaa ja suudella kalvenneita huulia, jotka ennen olivat niin rakkaasti tarjoutuneet suudeltaviksi. Mutta rouvan käytöksessä oli jotakin, joka esti kaiken sellaisen koskettamisen. Muistaen kaikki, mitä katkeraa heidän välillään oli tapahtunut, kovat sanat, jotka hän itse oli lausunut vaimollensa, ja syvän halveksimisen, jolla hän oli kohdellut häntä, täytyi hänen tuntea jotakin neuvottomuutta ja hämmennystä Helenan luona ollessaan. Oman viallisuuden tunto alkoi yhä selvemmin herätä lääkärin mielessä.