Matamin katse muuttui äkisti. Tuskaisuus katosi ja sijaan tuli jotakin kovaa ja kostonhimoista.
"Sittepä te olette säikytyksellä saaneet Miian valehtelemaan!" huudahti hän äkisti ja katsoi terävästi syyttäjäänsä.
Herra ja rouva Burström ihan vimmastuivat noista rohkeista sanoista ja alkoivat uudestaan uhkailla poliisia ja vankeutta, ja nuori neiti Burström, joka oli luonteeltaan tavattoman herkkätuntoinen ja sentähden oli vain matkan päästä katsellut tapausta, kääntyi nyt äkisti seljin koko joukkoon ja meni kotiin, selitellen, ett'ei mitenkään voinut kuunnella tuommoisia, jotka haukkuivat ja rääväsivät.
Poistuivat myöskin hänen vanhempansa tuvasta. Ulos päästyään seisoi rouva hetkisen vaiti ja katseli ilkeillä silmäyksillä ympärilleen; sitte otti hän Jonsonin pienistä pojista yhden kiinni olkapäästä, lykkäsi häntä edellään ja julisti hänen pääsevän Miialle seuraksi, kunnes jompikumpi heistä tunnusti totuuden, missä korvarenkaat olivat.
Matami Jonson punastui hyvin ja aikoi juosta tempaamaan pois poikaa häneltä; mutta Jonson pidätti häntä.
"Maltahan, Kristiina," kuiskasi hän tarttuen hänen käteensä, "emmehän ihan varmaan tiedä, onko tyttö ehkä ottanutkin korvarenkaat."
Vaimo ei vastannut; hän vain tempasi kätensä irti ja katsahti mieheensä halveksivasti. Mutta kuitenkin antoi hän rouva Burströmin mennä polkua myöten ja viedä pojan mennessään.
Matami seisoi liikahtamatta ja katsoa tuijotti rouva Burströmin jälkeen. Kun rouvaa ei enää näkynyt, palasi hän tupaan ja alkoi edes vähän järjestellä.
Hän oli koko ajan vaiti; silloin tällöin vapisi hänen rintansa, ikäänkuin tukehutetusta itkuhuokauksesta. Mieskään ei tullut mitään sanoneeksi, hän näytti säikähtyneeltä ja hätäytyneeltä, repi tukkaansa ja tuontuostakin katsahti arasti ja kysyväisesti vaimoonsa, joka levitti peitettä vuoteen päälle.
"Kuulepas, mitäs sinä ajattelet, Kristiina?" kysyi hän vihdoin epäröisesti.