Kun hän muutamana päivänä kesäkuussa tavallisuuden mukaan tuli kotiin päivälliselle, seisoi rouva ja jakoi keittoa synkännäköisenä. Niin juhlalliselta hän ei ollut näyttänyt siitä asti, kun viimeksi sai uuden silkkileningin.
"Terning," sanoi hän, "katsopas lapsiasi."
Terning katsahti molempiin poikiinsa hämmästyen.
"Etkö näe, miten kalpeat heidän kasvonsa ovat?"
Se tutkiminen oli isälle melkein mahdotonta, koska nuorempi oli kirjannut kasvonsa mustikkahillo-lusikalla, jota hän kuljetteli kaikissa muissa paikoissa kasvoillansa, vaan ei suussansa, ja vanhempi poika taasen oli pistänyt koko yläpuolen ruumistansa piirongin laatikkoon.
"Ne ihan kuihtuvat tässä tukalassa kaupungin ilmassa, ell'ei ajoissa vielä tapahdu muutosta."
"Mitä tarkoitat?"
"Meidän pitää muuttaa kesäksi maalle."
"Tahdotko ehkä, että minun pitäisi ostaa komea huvila?"
"Terning," sanoi rouva arvokkaasti, "ennen muinoin kerran saatoin toivoakin pääseväni asumaan huviloihin. Se aika on nyt jo ollut ja mennyt, enkä minä ole koskaan valittanut; mutta yhtä minä nyt sinulta pyydän: älä loukkaa minua tuommoisilla muistutuksilla."