"Voithan lähettää sanan, ett'et jaksa oikein hyvin. Meidän virastossa ollaan tavallisesti poissa pari päivää viikossa", sanoi toinen notaarius.
Vähän aikaa arveltuansa myöntyi Terning, sana lähetettiin ja punssi juotiin iloiten ja riemuiten.
Sitte tuli Reinin viiniä, sitte taas punssia, ja vihdoin tuli Terningin isäntä ja seisattui pöydän luo.
"Te ette voi oikein hyvin, herra Terning?" kysyi hän.
"En, minulla — minun — päätäni pakottaa niin kovin", tavoitteli
Terning punastuen.
"Hyvin luonnollista", sanoi tukkukauppias, pulloihin katsahtaen. "Mutta kun pelkään päätautinne palaavan useamminkin enkä minä voi pitää kivuloista väkeä konttorissani, niin lienee parasta meidän erota tämän kuun lopussa." Ja niin sanoen hän meni.
Kun Terning iltasella saapui maalle vaimonsa luo, oli koko hänen olemuksensa yli levinnyt suruisuuden ja punssin tuoksu. Lempeällä äänellä ilmoitti hän menettäneensä paikkansa.
Ulkona satoi rankasti ja roiskui sitä sisäänkin ikkunoista, niin että pieniä purosia kasvoi lattialle.
Rouvan kyyneleet sekautuivat sadeveteen, ja pienet Terningit itkivät, kun mammakin itki.
Semmoinen oli Terningien ensimäinen ilta maalla.