Rouva Bisby ei katsonut maksavan vaivaa ruveta puolustelemaan itseänsä syytöstä vastaan.
"Kulta- ja hopeakaluni jaettakoon tasan sinun ja Rurikin lapsille, mutta annettakoon heille vasta sitte, kun tulevat täysikasvuisiksi, muuten ne turmelevat ne. Ne elävät turmelevat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat."
Hän oli vähän aikaa vaiti ja huoahti syvään.
"Mitä hautajaisiin tulee, niin pitää niiden olla hyvät, vaan yksinkertaiset. Minulla on varaa toimittaa komeatkin hautajaiset, mutta minä en huoli semmoisesta narripelistä. Saattojoukolle voit tarjota viiniä ja torttua — 1:50:n portviini kelpaa kyllin — ja lähimmät sukulaiset saatat kutsua päivällisellekin. Mutta ei mitään ylellisyyttä! Kalaa ja paistia; enempää ei tarvitse."
"Eikö mielestäsi pitäisi laittaa vähän makeaa laatikkoa jäljisteeksi?" sanoi rouva Bisby nyyhkien.
"Kyllä, hyvin minusta nähden. Yhden asian vielä sanon sinulle, Helena. Minä tahdon maata arkussani hyvästi, alle pane pari uusia paraita palttinalakanoitani. Minä kyllä tiedän, se olisi hyvin sinun tapaistasi, että panisit minulle vanhat lakanat ja itse pitäisit uudet, sillä sehän aina on ollut suurin vikasi, että olet ollut niin hirveän itsekäs."
Hänen äänensä heikkoni heikkonemistaan.
"Ja itsekkäisyys — se — on — suuri — suuri pahe."
Hänen päänsä vaipui tyynylle, ja Kildenbauerin leskeä ei enää ollut elävien luvussa.
Hautajaiset olivat erinomaisen kauniit ja juhlalliset, kuusista oli tehty kunniaportti, ja kukilla koristellun arkun edessä astuivat kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, uusissa mustissa vaatteissa, seppeleitä käsivarsilla, ja heistä oli niin hauskaa olla hautajaisissa.