Eräästä esikaupungista ei rakennusinnon ylhäishenki monine rikkaine seuralaisineen vielä ollut saanut työnnetyksi kaikkia alhaismuotoisia huoneita pois tieltänsä. Kaksi kartanoa oli siellä vierekkäin. Toinen oli suuri ja komea, siinä oli kiviportaat, kipsikoristukset ja rautapalkongit; toinen vanha ja rappeutunut, ikkunat vinossa ja puiset käsipuut mädänneet.
Hupaiset talot ne muuten molemmat olivat, eikä rikkaan näköinen talo siltä ollenkaan ollut ylpeä, vaikka siinä ikkunat olivat peililasista ja tornit katolla, joka huoneessa merkitsee samaa kuin korulasit silmillä ja korkea hattu päässä ihmisellä, ja kuten tietty, on moni semmoinen mies hyvinkin ylpeä.
Köyhä talo nojautui tutunomaisesti rikasta taloa vasten, ja aurinko pistäytyi esiin paksun pilven takaa, hymyili ystävällisesti, ikäänkuin olisi sanonut:
Niin, se on oikein, olkaa vain hyvät toisianne kohtaan, ei mitään säätyerotusta! Eläköön vapaus ja tasa-arvoisuus, sillä tänäänhän on vapauden päivä!
Ja niin olikin, sillä nyt oli toukokuun 17 päivä ja toinen pääsiäispäivä.
Suuressa talossa oli hyvin iloista.
Toisessa kerrassa asui nuori mies, joka äsken oli tullut täys'ikäiseksi, ja nyt ryhtyi todenteolla tuhlaamaan varoja, jotka hänen isänsä oli säästänyt. Sentähden hän nyt aluksi piti remuavat sampanjakemut.
Alakerrassa asui kapteeni, jonka tytär harrasti soittoa ja laulua — kaikkihan tytöt nykyään ovatkin musiikin harrastajia — ja hän lauloi kurkun täydeltä kohti taivasta, kuten aina muulloinkin, milloin toisessa kerrassa oli vieraita.
Kolmannen kerran leskirouvalla oli tuttuja teenjuonnissa, ja siellä kulki keskustelu kymmenen hevosen voimalla yleisen ilon kestäessä.
Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.