Nyt liekki sodan verisen
Levisi pitkin maata.
Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
Unohtaa koskaan saata.
Jo kohtas kosto sortajat
Kädellä ankaralla,
Siks kunnes juonet kavalat
Löi Ilkan Nokialla.
Tuo teot suuret kunniaa;
Tok' viedä voivat muuhun,
Ja Ilkan tietä suorimpaa
Ne veivät hirsipuuhun.
Mut varmaan Ilkan neuvo tää
Viel' elää kansan suussa:
Kauniimpi orjan elämää
On kuolo hirsipuussa.
JUHANI VILHELMI SNELLMAN.
I.
Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan
Kun uuden ajan henki puhalti yli maan
Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän:
Ol' outoa min kaikki silmissä heräävän.
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat
Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat,
Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan,
Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.
Nyt muisti kuinka vieras jo aikaan hämärään
Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään.
Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin,
Ja Suomen ohjat otti niin käsin verisin.
Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen,
Ja yhä Suomi sortui poluilta isien,
Ja hurmevuohon hukkui jo joukko jumalain,
Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.