Isäntä ihasteleepi,
Lie'en vierehen lipuupi,
Pani kissan paistumahan,
Katin karvat kärtymähän.
Sitte kuin kuori päälle kuivi,
Taikina tuli kovaksi,
Katin päälle kankiaksi,
Ulos uunista nykäisi,
Paneepi säkin sisähän.
Sitte lähteepi kotoa
Maanantaina marssimahan,
Astuhun alusta viikon,
Kohen Oulua kokehen.
Kun tuli tykö Muhoksen,
Löysi kohta kumppaninsa.
Kumppanit heti kysyvät:
»Joko nyt jokea meemme,
Linnan tullista livumme,
Käymme kautta köyhän miehen?»
Juuruksen tykö tulivat,
Kestikievarin keolle.
Siltavouti Simpermanni
Oli juossut Juuruksehen
Tukkihin haoilla siinä
Tietä kiinni kiiruhusti,
Ett'ei joutuisi joelle,
Sieltä kulkisi kukana.
Ne, jotka jokea aivoit
Myllytullista tulehen,
Simpermannin käskyn kautta
Kangastullihin kävivät.
Pistit ensin pienen leivän
Tulliherralle kätehen;
Tästäpä herra herjemmäksi,
Kovin koiraksi rupesi,
Sanoi herra hilpeästi:
»Ketä sinä tällä kerjulaista
Pilkkoat pila-isäntä,
Ompa sulla suurempia,
Kalakukkoja komeita?
Anna mulle muutamainen
Teiän maanne maistiksista.»
Mies se mielellä hyvällä
Sysäsi kukon kätehen,
Jonk' oli sisähän kissa,
Pantu katti karvoinensa.
Hetipä käski tulliherra
Tämän miehenpä tupahan,
Kutsui Rytsi ruukostille,
Antoi kahvit, antoi punssit,
Vielä viinatkin lisäksi.
Kun oli sarikat saanut,
Ryypyt suuhunsa suloiset,
Mies heti meni ka'ulle,
Sieltä poikkes porvariinsa.
Tämä on laulu laitettuna,
Sanat väätty Väänäseltä.
Sille palkasta tulisi,
Tahtoisi jalan takaisen,
Kun olis ollut saatavilla
Silloin tullissa tykönä,
Kun Rytsi ruualle rupesi,
Iltaiselle ilkeälle.
Haukkasi palasen päästä,
Toukaiseepi toisen kerran,
Jo sattui käpälä suuhun,
Kynnet kielehen rupesit;
Luuli hauin hampahiksi,
Eli lahnan leukaluuksi, —
Eipä usko ensinkänä.
Kunpa viiltää veitsellähän,
Näkeepi olevan siinä
Karvaisen katin sisällä.
Hetipä kirosi herra,
Kesken syönnin synkeästi,
Sanovi sanalla tällä:
»Enpä tuota turkastakaan
Luullut nyt minä poloinen
Perkelettä petturiksi;
Kun on ilkeä isäntä
Pilannut parahan viljan,
Tuolla lailla tuhrannunna.
Ei sitä tieä ihmisrukka,
Mitä syöä syntisparan
Vasta vanhana pitääpi,
Kun ei nuorna näitä nähty,
Noita ruokia rumia.»
PAAVO KORHONEN.
Syntyi huhtikuussa 1775 Ukkolan talossa Rautalammilla, missä isänsä oli talonpoikana. Jo nuorena tuli hän liki tienoilla kuuluisaksi runotaidostaan ja oli aina tervetullut vieras kaikissa juhlissa. Kansa pitää Korhosta kaikkein uudempain runolaulajain mestarina. Syksyllä 1840 löydettiin hän eräänä päivänä kuolleena venheestään paluumatkalta erään naapurin tyköä. Lönnrot on 1848 julaissut kokoelman Paavo Korhosen runoja.
RUNO SUOMEN KIELESTÄ.
Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät.
Että Suomesta suloinen
Runo tässä lauletahan,
Koska mieli kättä käski,
Käsi kätteli kyneä,
Kynä piirsi puustavia?
Mitäs puustavit puhuivat?
Sitä ne sanoivat silloin,
Kuinka suotta Suomen kieli
Kapaloss' on kauvan ollut
Lapsen tautisen tavalla!
Niinkuin tuo on nytkin vielä
Sitehissä sitke'issä,
Vaikka on jo vanha kyllä,
Eipä taia tullakkana
Siitä miestä milloinkana,
Joka poikki ponnistaisi,
Katkoisi kapalovyönsä,
Jaksaisi jaloin kävellä
Aikamiehen askelia,
Päästä päähän pitkän pöyän
Isommille istuimille,
Rinnalle rikasten kielten,
Valtakielten kumppaliksi;
Että vielä virkamiehet,
Oikeu'en omat jäsenet
Suomen kieltä kirjoittaisi;
Että tuomiot tulisi,
Esivallan valtakirjat
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla.
Kyllähän kynä tekisi
Suomalaisia sanoja,
Kuin on kuultuna puheessa;
Oppineemmatkin osaisi
Suomen suoria sanoja,
Jos sen antaisi asetus,
Eikä estettä olisi
La'in vanhan laitoksista.
Kylläpä me kyntömiehet
Tuolla aikahan tulemme
Keskenämme kelpolailla,
Vaan ei tuta tuomioita,
Välikirjoja vähiä,
Kuittejamme kuitenkana;
Eikä suuta suuremmilta
Suomi saattaisi pilata.