Missä syntyi Suomen neiti,
Kussa kasvoi kaino lapsi?
Mistä oppinsa otellut,
Saanunna sanat mokomat,
Kun ei kielensä keralla
Sallittu salissa olla,
Eikä oppihin otettu,
Neuvon alle annettuna?
Siitä ei sinä ikänä
Tullut suurillen tutuksi,
Eikä päässyt päivinänsä
Ylimmäisten ystäväksi;
Kulki köyhissä kylissä,
Matalaisissa majoissa,
Talonpoikien tuvissa,
Kyntömiesten kartanoissa;
Jos kerran kävi hovissa,
Ei siihen sisällen päässyt,
Saipa käyä kartanolla,
Seinävierissä väristä;
Eikä päässyt pännän päähän,
Eikä sulkahan sopinna,
Eikä laskettu lakeihin,
Eikä tullut tuomioihin.
Niin on aivan arvotonna
Seissunna selän takana,
Niinkuin köyhä kerjäläinen,
Ovensuussa orpolapsi;
Ei suvainnut suuret kielet,
Vallankielet verraksensa,
Eikä antaneet apua
Orpolapsellen opiksi.
Muoto murheesta häneltä
Tuli aivan turmiolle,
Nuttu päällä nukkavieru
Varsin vanhasta sarasta,
Tuntui tuhmallen sanoilta,
Yksinkertainen opilta.
Niinpä kulki kuun ikänsä
Oman oppinsa nojassa;
Tuosta herrat Helsingissä
Katsoivat kalun tulevan,
Alkoi tuota armahella.
Siitä syntyi suuri seura,
Kirjaseura kiitettävä,
Joka alkaapi aluksi
Opetella orpolasta:
Silmät siistiipi liasta,
Kaulan karstasta puhisti,
Korvat kanssa kaunihiksi,
Vartalon valeli veellä,
Saippualla valkiaksi,
Hapset harjasi hyväksi,
Kähäräksi kaikki tyynni,
Rinnat kaunisti kukilla,
Panit paian palttinaisen,
Valkoisen valitun liinan.
Kaapu käyty Karjalasta,
Röijy saatuna Savosta,
Kengät on Kemistä tuotu,
Sukat kanssa Kainuhusta.
Panit kouluhun kotona,
Alle oppinsa asetit,
Yksi saatteli sanoja,
Toinen neuvoi nuottiloita.
Tuosta kasvoi kaunis neito,
Suomen ympynen yleni,
Suu on kuin sulalla tehty,
Huulilta hunaja hiiluu,
Kasvot kaunihit, koreat,
Ruskeat kuin ruusunkukka,
Silmät on sininäköiset,
Lemmenlehtiset, leviät,
Luonnossa ilo ihana,
Rakkautta rinta täynnä.
Jo nyt saattaapi salissa,
Kamarissa kaunihissa,
Oike'in omin varoinsa
Seistä suurien seassa,
Kirjat kaunihit käessä;
Lauleleepi lemmenvirttä,
Niinkuin lintunen lehossa,
Toukomettinen metsässä,
Jopa vertoja vetääpi
Ruotsin kuulun ryökkinöille.
Tuota herrat Helsingissä
Kaikki katsovat ilolla,
Herrat nuoret naimattomat
Kilvan kihlata kokevat.
EI OU YKSIN ELÄNYTTÄ.
»Yksin laulan, yksin soitan
Runoja jo ruostuneita,
Lauluja lakastuneita,»
Näitä lausui laulajamme,
Kuuluisa runon kutoja,
Virren seppä selvänlainen,
Valitellen vaivojansa,
Yksinään yrittävänsä:
»Ei mua Suomi soitattane,
Omat lapset laulattane,
Miellytä nykyiset miehet.»
Vaan ei vielä virret kaikki
Gottlunnin kotona käynyt,
Eikä kielellen kerinnyt:
Viel' on lauluja Lapissa,
Karjalassa kanteleita,
Savossa runon sanoja,
Viel' on vanhan Väinämöisen
Laululuonto liikkehellä
Monen poikasen povessa,
Monen vaimon vartalossa;
Suomi syytääpi sanoja,
Savon lapset lausehia.
Viel' on soittoja somia,
Kanteleita kaunihia
Monen neitosen näpissä,
Kaunokaisen kainalossa;
Rakkahalla rinnallansa,
Ihanalla innollansa
Sekä soittaapi somasti,
Lauleleepi lempiästi,
Niinkuin alli aallon päällä,
Pensahassa pieni lintu.
Kansa suuri Suomenmaassa,
Euroopa sitä enämpi,
Eipä liene leipäsuussa
Yhen miehen kylvännällä,
Ei seula satoja kasva,
Kourantäysi kymmeniä,
Vaikka onnikin olisi,
Menestyskin mieltä myöten.
Jopa lauluni lopetan,
Rumasti runoni päätän.