Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle,
Siirtyi siitäki etemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät ihanat,
Saavutti sataiset järvet,
Salot, saarimaat tuhannet.
Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti,
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komeat,
Lehot, laaksot lempehimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevätkäkösen
Laulelevan laksomailla,
Kuni muinenki kotona,
Elomailla entisillä.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
»Tuotapa minäki toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumatä,
Hopean helähtämätä».
Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
»Lietkö suotu maa suloinen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Olet suotu onnekseni,
Arvattu asuakseni;
Niin sun Suomeksi nimitän,
Suomen maaksi mainittelen».
Siitä sai nimensä Suomi,
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.
Vieläki kevätkäköset
Laulelevat laksomailla,
Yhet laksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa —
Jo on kauvanki Kaleva
Ollut poissa poikinensa.
LAULU ANAKREONIN TAPAAN.
Ei ruusustossa Inka
Havainnut mehiläistä;
Se piikillänsä pisti
Kätehen kaunoisehen.
Kun tunsi tuskan tuiman,
Jo juoksi joutumalla
Ja itkien emolle
Valitti vaivoansa:
»Jo taisi, äiti kulta,
Minusta mennä henki,
Kun Lemmon lentiäinen
Mua piikillänsä pisti
Pahasti sormen päähän.
En vaivainen varannut,
Kun lensi liehutellen,
Kukissa kuihkuroiden».
Sanoopi siihen äiti:
»Ei Lemmon lentiäiset
Sinua, tyttö raukka,
Kovasti kuolettane,
Kun vaan varoa voisit,
Ett'eivät haavoittaisi
Sydäntäsi sinulta
Nuo lemmen lentiäiset».