On sinuun kansa katsonut surun, tuskan päivänänsä: veri usein on taljasi tahrannut, ei häpeä ikänänsä. Nyt takanas kulkevan miljoonain nään loistos ja kunnias tiellä, sydän yks, veri yks on heillä vain, vala yksi veressä heillä.
Sinä Suomen Leijona, mahtias ei enää maahan syöstä. Sinä katso: kunniavahtinas ovat urhot kumpujen yöstä. Sun lähelläsi ma Lallin nään, jok' ei kärsinyt vierasta miestä, ja Pentti Poutun harmaan pään, joka uhmas herrojen iestä.
Ja Ilkka hymyten kaulastaan pois hirttonuoran heittää. Stålhandske rintansa haarniskaan hän haavainsa kunnian peittää, ja nuoren Schwerinin kulkevan nään vierellä vanhan Drufvan ja väärää jalkaa astuvan, kuten aina, ma nään Sven Dufvan.
Sinä Suomen Leijona, valtainen on saattoväkesi luku: sua seuraa raatajat korpien ja Paavo ja Paavon suku, joka vakoonsa hukkaan kylvänyt jyvän köyhän on monen kerran ja aapisen puuhun veistänyt ja vuottanut ihmettä Herran.
Sua, Suomen Leijona, tervehdän: miten säilässäs aurinko palaa! Ylös vapauden päivähän sinun voimas vangitut halaa. Oi, Suomen Leijona, nähnyt oon sinun kunnianpäiväsi koiton. Sinä johdat ihanaan taisteloon, sinä annat vaaran ja voiton!
RUNO SUOMEN VAPAUDELLE
Vaikene, arkinen askar ja vaikene, toivo ja kaipuu,
hetkeks hiljetä suo, Aika, sa hyrskyvän vuos,
ett' olis silmämme tyyni ja ett' olis tahtomme suuri
hetkellä täyttymyksen, hetkellä vuossatojen,
ett' olis rintamme kirkas ja mielemme onnelle altis,
aika kun täytetty on, suurin kun hetkemme löi.
Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla,
niin sinä saapunut oot, luonamme, armahin, oot,
untemme morsian, vuossatain kaivattu, silmäimme soihtu.
Katso, sun hurmastas lyö joka rinnassa syön,
katso, sun askeltes tietä nyt riemun kyynelet kastaa.
Miss' oli orjuus ja yö, valkeus on, vapaus.
Emme sun päätäsi, Korkea, maisin kukkasin kruunaa,
laakerit, ruusustot, meillä ne kasvanut ei:
nostamme kulmilles, Korkea, kansamme kärsimys-kruunun.
Kyynelin, hurmehin sen vuossadat on silanneet,
on mykät vuossadat, on sukupolvet vain sua varten.
Toivomme ollut sa oot, uskomme ollut sa oot.
Oi vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla,
luoksemme tullutko oot, täälläkö luonamme oot?
Vuotettu keskellä pitkien vuossatain, keskellä öiden,
täällä sa luonamme oot, ainoinen, viivy sa myös!
Sormin viilennät sinä, Korkea, otsamme polton,
orjuuden häpeän pois olet pyyhkinyt, pois.
Meitä sa siunaa, Korkea, jotka sun kasvosi näämme,
aika kun täyttynyt on, vuossatojen odotus,
siunaa vainajat, jotka sun uskossas kuolohon nukkui,
vainajat mullassa maan, jotka ei kasvojas nää,
siunaa nouseva polvi ja myös suku syntymätönten,
jotta sun voimastas voimamme kasvava ois,
siunaa kättemme työ, jota äsken kahlehet kytki,
aivoituksemme suo nousta sun korkeutees,
miss' ovat viisaus, voima ja lempeys, oikeus yhtä.
Katso, sun alttarillas uhrimme aina on uus,
katso, sun eessäsi seisten me vannomme kansana tässä:
vain yli rintamme käy luoksesi sortajan tie,
vasta kun viimeinen käsivarsi on kahvassa miekan
uupunut taistellen, vasta kun viimeinen
on pisar hurmetta vuotanut, Korkea, kasvojes eessä.
Sillä sa kallehin oot, orjuuden kaivattu oot,
sillä sun kruunus on ostettu vuossatain kärsimys-lunnain,
ostettu on unelmin, hurmehin, huokauksin.
Kaunis on elo, kuolema, Korkea, kasvojes eessä,
helppoa nukkua on mullassa maan vapahan.
Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla!