Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon, satakielen tahtiin ja Panin huilun olen tanssinut ylitse rotkon ja kuilun, yli kanervakenttien kukkivain — Narkissos, mun armaani, viipyy vain.
Narkissos, Narkissos — hu-huu, hu-huu! Yhä lähteen yli hän kurkoittuu, ei korvansa kuule, ei silmänsä nää, yhä omaa hän kuvaansa tähyää. Hänet polvillansa ja seppelpäin yöt umpeen ma lähteen reunalla näin. Hän unissa elää, onneton, mut hän kaunein pojista Hellaan on. Hänen kutrinsa sormin ma kiertäisin, hänen silmänsä peittäisin suudelmin, hänen surunsa kauas ma karkoittaisin, hänen huulensa hymyileviks saisin, hänet veisin ma riemussa karkeloiden yli rotkojen, kenttien, kukkuloiden, yli Helikon luolaani salaiseen, minun viereeni yrttivuoteeseen!
Koko kesän ma yksin tanssinut oon
ja kutsunut armasta karkeloon.
Ei koskaan, ei koskaan hän luokseni saa,
iät omaan hän kuvaansa tuijottaa.
Narkissos, ma huudan, hu-huu, hu-huu!
Kesä mennyt on, kohta on syksyn kuu.
Vain tuuli mun kaipuuni äänen vei,
Narkissos mun huutoain kuule ei.
Kesän kukkaset kuihtuu ja riutuu ja mun toivoni hiutuu ja hiutuu, mut mun lempeni ääni ei vaieta voi. Se mun kuoltuanikin soi ja soi.
Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon…
PAN JA VUOHIPAIMENET
— Paimenet, paimenet, Pan on hiljan kulkenut tästä!
Tuossa hän kalliohon iskenyt on kavion,
tuosta on pensaikon läpi syöksynyt oksia taittain.
Varmaankin hän taas Ekhoa on ajanut.
Vuorien nymfi hän taipunut ei pukinjalkaisen lempeen,
Narkissostaan tuo vain yhä kaihoelee,
hullua paimenpoikaa, jok' ei lemmestä tiedä.
Niinpä nyt huo'ata saa yhdessä Ekho ja Pan.
Pan, isä Pan, hän varmaan rakkauden hyvin tuntee:
parrassa pörröisess' on käsi hienoinen
ah, usein hellien, leikkien viipynyt — nymfien parvi
toistapa tuntenut ei lemmessä vertaistaan.
Mutta hän vanha jo on isä Pan, jo on kankea jalka,
kaunoisintaan ei juoksusta kiinni hän saa,
niinkuin hän voimansa päivinä sai, kun hän kaurihin kanssa
kilpaa juoksi ja kun vielä hän viskata voi
ryskyen laaksoon kalliopaasia paisuvin hartein.
Vuohemme tuskin ees hänt' enää säikkyelee,
päänsä kun karvaisen hän kallion kätköstä pistää.
Aikansa mennyt jo on, raihnas ja vanha on Pan!
Vait! Mikä soitto? Mi kaihon ääni! Te paimenet, hiljaa:
Panin huilu se on! Noin satakielet edes
ei vois laululla rintamme hehkua tulkita koskaan!
Suuri hän vielä on Pan, vielä hän herramme on!
Paimenet, paimenet, kuulkaa, kuulkaa vuoret ja laaksot:
Nuori hän vielä on Pan! Laulussa nuori hän on!
Poissa on lemmen onnekas aika ja poissa sen riemut.
Kaihot nuoruuden huiluunsa jäänehet on!
HIPPOKRENE-LÄHTEELLÄ
Kulkija, ken ohi lähteen käyt, älä juo sa sen vettä!
Sammuttaa se ei voi, kuoleva, sun janoas.
Vettä sen kerran juonut ken on, hän on kulkeva aina
outona itselleen, outona muille hän myös.
Riemun hän tunteva on, mut ei ihmisten riemua koskaan,
tuskan hän tunteva on, mutta ei niinkuni muut.
Leikissä nähdä sa voit hänen seisovan kyynele-silmin,
keskellä murheita maan nähdä sa voit hymysuin.
Yöksi hän päivänpaistehen vaihtaa ja päiväksi yönsä,
onnensa murheeseen, murheensa onneksi taas.
Tyttöä suudella voi hän kun Hesperos lempeä loistaa.
Pilvi kun käy yli sen, sielunsa poissa jo on
taivahan teillä ja tuulien teillä — ei tyttöjen lempi
häntä voi kiinnittää, ei valat suudelmien.
Kutsua ei omaksensa hän voi kuin viitan ja sauvan,
ei kotiliettä häll' oo, vierellä armasta ei.
Yksin hän kulkee ja kulkee ja yksin kuolohon nukkuu.
Juonut, onneton, mies, Muusain hän kaivosta on!