Yö kuluu, Masinissa. Jo aamun viiru selkenee. Mik' olkaas vastaan painaa? Sun armahasi kylmenee, on Sophonisbe vainaa. Sa astut aamuvartioon ja hymyilet: nyt Rooma puhukoon!
OVIDIUS TOMISSA
Niin olet kaukana nuoruus ja kaukana onneni päivät.
Niinkuin nuoruutein, kaukana, Rooma, sa oot.
Vaihtuvat talvi ja syys, suvi, saapuvat, lähtevät laivat,
kahlehdittu ma oon rantahan barbarien.
Tuska ja kaipuu vain minun hiljaisuuttani mittaa,
ystävä ainoakaan löydä mun ei ovellein.
Kylmät ja autiot Skyyttien rannat on, harmaja taivas,
jäisiä kuuroja vain pilvet ne heittelevät.
Ah, oleanderi tuoksui ja viikunat kukkivat siellä,
missä mun nuoruutein lauloi ja leikkiä löi,
muuria kierteli viini ja tertut päivässä paisui,
parvet perhosien nurmikon kirjavaks loi!
Kun olin nuori ma vielä ja kun olin Roomassa vielä,
viininlehdistä tein seppelen ympäri pään,
juhlien soihdut kun loisti ja kuorossa soittivat huilut:
onnekas, onnekas oot, muusain sa lemmikki oot!
Ystävät päiväni mun sulostuttivat, yöni Corinna
nardustuoksuinen, kuuma kuin yö etelän.
Poissa on nuoruus ja kaukana Rooma, mun onneni Rooma,
kuin uni kaunehin jäi vuorten ja vuosien taa.
Hauraamp' on lukinverkkoakin, oi Onnetar, lankas,
päivinä nuoruuden jonka sa kehräelet.
Valhe ja vilppi ne vain sinun huntusi liepeillä leijaa.
Ken sua uskonut on, ken sua seuraelee,
niinkuin lapsi hän on, joka vaaralta kasvonsa peittää.
Turmalta suojele et, kostolta et jumalain.
Ei rakennettuna missään muuria taivasta kohti,
jonk' yli ei Erinyit, tyttäret yön kapuais,
ei niin vuolasta virtaakaan, jonk' ei yli uisi
airuet Hadeksen. Suojaton, ihminen, oot.
Niinkuin kaarna sa oot, oi ihminen, heittämä tuulten.
Kourissa kohtalon oot, ah, lelu särkyvä vain.
Tuntehes jäähdytä jääksi ja tyynnytä mielesi myrskyt,
laivasi polta ja jää hetkeäs vuottamahan.
Viisas, ihminen, vasta sa oot, kun seppeles kuihtuu,
vasta kun nuoruutes, onnesi muisto on vain,
vasta kun ystäväs pettävät sun ja sun armahas jättää,
vasta kun lauluton on päiväs ja lemmetön yös,
vasta kun Kuoleman kasvot näät Elon naamarin alta,
vasta kun tyhjyyden silmästä silmähän näät,
vasta kun Kerberos kolmin kuonoin vastahas haukkuu,
vasta kun horjuelet Tuonelan lautturin luo.
PLANEETTAIN LAULU
[Tervehdys maisterinvihkiäisiin v. 1914.]
Tähtien kuoro
Kiire on, kiire on, me kierrämme ympäri auringon. Yli tyhjyyden ja hämärän me kudomme kangasta elämän. Päiväst' on loimet kultaiset, yöstä on tummat kutehet, unen silkkiä rihmat on. Kiire on, kiire on!
Elämä, ah, on unta vaan, jumalten lahja lapsille maan. Kaukana ikuisuuden yössä unen silkkiperhot on työssä. Unen hienoiset hahtuvat — vuossadat niihin mahtuvat!
Lapset yön ja auringon, juoksevaa elämän rihma on! Sukkula lentää ja pirta lyö, kiitää päivä ja ehtii yö. Joka hetki on aina uus, joka hetkess' on ikuisuus. Tyhjän yli ja pimeän kasvaa kangas elämän.