Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!
Uskoton ollut oon, eksynyt luotasi pois.
Juoda sun huulies mettä ja kuulla sun ääntäsi kaihoon,
tuntea laulujen vuon täyttävän rintani taas.
Maisen pyyteen heikkona orjana kulkenut oon ma,
ah, sinut unhoittain, etsinyt riemuja maan,
löytänyt kiiltävän valheen ja hetkien leikkivän unhon,
mutta en suuruuttas, mutta en riemujas sun.
Ei pisar ainutkaan mun vuotanut kaihoni maljaan,
jonka ma kurkoitin maisia riemuja päin,
en ole kuumain huulteni pyyntöön kaikua kuullut,
niinkuin tyhjyyteen kuiskannut kaihoni oon.
Oi sinun puolees taas, sinä valkea, silmäni nousee
keskeltä turhuuden, kahleista valheen ja yön.
Vain sinun henkäykses minun sieluni kirkkahaks saattaa,
vain sinä taivahinen, vain sinä voimakas oot,
kruunaat onnella pääni ja onnella rintani täytät,
juhlaks arkeni teet, karkeloks kulkuni mun,
annat mun leipääni viinin ja kyyneleihini lohdun,
rauhan öljyä tuot mieleni myrskyihin,
nähdä sa suot runon siintävät kentät ja, ah, sinun kanssas
täysi on tyhjyyskin, laulava hiljaisuus.
Oi, tosi oot sinä ainut keskellä aikojen valheen,
keskellä turhuuden, valkeus keskellä yön.
Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!
2
KEVÄÄLLE
Niin olet tullut taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin
tuoksuen tullut sa oot, laulaen tullut sa oot.
Oi kevät, ihmehen ihme, sun tullessas maailma nuortuu
nuoreks uudestaan, nuortuu ja voimakas on.
Niin myös lapselle maan suot uskoa, unta ja voimaa,
kirkkaudestasi taas juoda mun silmäni suot.
Mut tänä aamuna miks sädeharppuas soittavan kuulen
sormien vieraiden, kuoleman sormien, nyt:
oi, Kevät, kerran saat käsin täysin taas sinä maille,
mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan,
poikain lauluun lehdossa ei minun ääneni yhdy,
neitojen leikkejä ei silmäni seurata voi,
kun kevätnurmella piirissä valkein harsoin ja hunnuin
vinhaan karkelo käy, taikka kun solmeavat
tyttöset kukkaisseppeltä leikin sankarin päähän,
poikasen päähän ken voiton ja kukkaset vei.
Villin ruusun ja valmun ja orvokin keskellä kasvaa
outoja kukkia maa, outoja tuoksuja tuo
ilmojen rannoilta tuulet ja pilvet kullassa loistaa,
niinkuin nyt, kuin nyt, mutta en niitä ma nää,
Niin tulet kerran taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin,
mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.
3
Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises — vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.
4
Hiljaisuudesta saavuimme, hiljaisuutehen käymme.
Pauhina maailman, ei kodiksemme se voi
muuttua, outoina käymme sen kesken ja ihmisten kesken.
Kuin unikulkija ken vuoteensa jättänyt on,
niin haparoimme me vain käsin, katsein ympäri, niin me
toistamme töytäellen sokkoina kuljemme vain.
Rauhaa vailla on rintamme kesken onnenkin pilkkeen,
kaihomme kiirehtäin kaukana eellämme käy
päin jotakin, jot' emme me tunne, ei silmämme nähdä,
korvamme kuunnella voi, ei käsi voi omistaa.
Maailma verhonsa taakse on kätkenyt matkamme määrän,
maailma pauhinallaan pettänyt korvamme on.
Hiljaisuudesta tullen ja hiljaisuutehen mennen
kuin unikulkijan käy, ihminen, rauhaton ties.
Hiljaisuuden vuotehell' on hyvä maailman jälkeen,
on hyvä nukkua sun, on, sydän rauhaton, sun.