NUORI PAN
Hän oli vallaton nuori Pan, hän oli sukua suurta: hän olihan jumalten juurta ja hän eli kuin poika kuninkaan.
Oli paljon hän saanut isältään, oli perinyt huojuvan hongikon ja säteet kirkkaat auringon ja suuren uskon elämään.
Hän oli niin raikas mieleltään ja hän rakasti kukkeutta maan ja taivaan kaarevuutta ja päivää, aina uutta, ja lyöntiä verensä voimakkaan.
Oli salolla seuranansa vain metsien mykkä kansa. Hän karhun keralla painia löi ja suden kanssa hän kilpaa juoksi, ja jos joskus hän metsästä ikävöi, hän samosi meren luoksi ja rannan paadelle istuen hän katseli nousua laineiden ja syvyyttä meren vihreän ja hän tunsi ihanan ikävän ja hän tunsi sen syvällä povessaan, ett' oli hän poika kuninkaan.
Mut kerran kylälle saapuen hän nähdä sai ihmisen tyttären.
Ja hän jälleen kulki korpehen, mut ollut ei enää entinen. Niin paljon hetkessä muuttui. Hän kauas kylälle ikävöi. Ja kun karhun kanssa hän painia löi, hän ensi kerran suuttui. Luo kaipas hän ihmisen tyttären ja käden kosketusta sen, ja sen ilveksen-pehmeät liikkehet ja sen tyhjäin silmäin katsehet ne menneet ei enää mielestään, ja hän pakeni korven hämärään ja hän soitteli surunsa julki, mut lintuset, missä hän kulki, ja tähdet, jotk' ylhäällä vilkkui, hänen surullensa ilkkui.
Oli ollut hän herra ja valtias
ja koko korven kuningas.
Nyt oli hän pakolainen vaan.
Ja hän nyyhkytti metsässä, nuori Pan.