— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla? Viisisataa kuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä kertaa aivan Varsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.
— Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa hoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua riekaleina. Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun näin, miten toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni ollut taskussa kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt… katsos…
Ja Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.
— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait ennakkoa?
— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun ulkoasustani. Ja eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla itse asiassa on toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti, että matti on hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti minut silmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta minun pitäisi saada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt muonaakaan. Mennäänpä Cataniin.
— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun ruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala merkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt nälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.
He menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala sytytti sikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia savuja ja hetken niistä nautittuaan.
— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten ihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät työn, ja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee. Meidän on tosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet, joille varsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan, mutta sehän tehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän sinä enemmän kuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön palvelukseen ole suorittanut mitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan ovelasti päättänyt muutamia tukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä minut napattiin tähän toimeen. Huomasivat kai, että minussa on liikeneroa ja että osaan olla ovela. Ja hyvin minä olen menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin maalaisissa luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile vaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan kuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut huomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan seassa hiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä. Viime viikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen tuhannen vakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin hyvin tunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli emännälleen: — Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin hieno mies ja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja. Mitäs, jos ottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla se vakuutus päätettiin.
Kantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa sanatulvan, sillä hänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa sanoa jonkun sanan, vaan Varsala jatkoi.
— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista, ettet kovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena isäntien kanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein parhaiten. Täytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä suurempia vakuutuksia ja muokata maata asiamiehille.