— Lyökää vain, kun ette luita riko, nauroi Sammalkontio ovella,
Palatessaan illan istujaisista asuntoonsa hyräili Varsala voitonriemuisena:
»Jos vaara uhkaa maatamme
on eessä työ
– – –
me vihollisen kaadamme
ja riemuellen laulamme
ja sovittaessaan avainta lukkoon hieman huonolla menestyksellä
»Se hetken on työ, kun leimaus lyö.»
Loppu katkesi lyhyeen kiroukseen, kun avaimet putosivat kilahtaen portaille ja niitä täytyi haparoida hämärässä. Alhaalla kadulla kuului hänen toverinsa, joka oli ollut saattamassa, laulavan järeällä bassollaan »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.»
* * * * *
Seuraavana päivänä istui Varsala junavaunussa paluumatkalla kentälleen ja kuunteli vaunun unettavaa hytinää. Ulkona lämmitteli toukokuun aurinko eloon herännyttä luontoa.
Auenneet lehtiummut tuoksuivat ja laululintujen kuoro helisi kirkkaana kuin hopeakellojen soitto. Matkustajat hyökkäsivät asemilla hengittämään raikasta ilmaa ja Varsalakin meni muiden mukana.
Palatessaan eräällä asemalla paikalleen tapasi hän hyvinvoivan ja hyvätuulisen näköisen herrasmiehen, jonka tunnemme Keikauksen hymyä herättäväksi persoonaksi. Mutta Varsalalla ei ollut aavistustakaan, että hänen vastapäätään istui kilpailevan yhtiön kunnioitusta herättävä tarkastaja. Yhtä vähän oli Keikauksella aavistusta matkatoverinsa ammatista, arvelipahan vain Varsalaa jonkun rusthollin isännäksi.