Vähitellen olivat välit tulleet entiselleen ja olipa jo muutaman kerran vierailtukin toisissaan.
Nyt piti lähteä Naukuniemeläisille näyttämään mirrineitojen uusia pukuja, joita oli teetetty vartavasten koulunkäyneellä ompelijalla, Liisa Kurnaulla.
Tietää sen, että mirrineidot olivat innoissaan, ärrivaari ei jaksanut kuunnella enää sitä nakausta ja mankumista, vaan tokasi:
— Pitikin niille laittaa niitä hepeneitä, hepsakkeille. Nyt semmoista elämää pidetään, ettei korvat tässä enää kestä. Menkää siitä jo kylään, jos menette, minä jään kotiin ja lämmitän saunan ja kylven kyläkustistani.
Ja kun ei tullut sanasta apua, otti vaari jo patukan ja koveni:
— Jos nyt ei jo lakata siinä peilailemasta ja räkättämästä, niin tästä saatte.
Ja äitimirrille kivahti:
— Aina sinäkin niille annat perään joka asiassa. Näihinkin hepeniin pistettiin markat kalliina aikana ja nyt ei muuta kuin pitää hypätä näitä hepeneitä näyttelemässä. Johan tuolla ihmisetkin nauravat.
Mirrimuori sähähti:
— Älä sinä vaari aina toraa jauha. Pitihän jo Lirularun ja Mirumarun muutenkin saada uudet puvut, ja kun nyt ollaan kerran talollisia, niin laitettiin tämän kerran vähän hienompaa.