Aurinko laskee. Vesillä ja mailla palaa illan punerrus. Tyyntyy.
Ruohikko vain vähän vielä nuokkuu.
Siinä rantakivellä, äsken menneitten päivien tuntemuksia ja kuvasarjoja muistaen, voisi istua määräämättömät ajat, unohtaen, missä on syntynyt, kasvanut ja elänyt.
Hänen suonissaan on nyt korven voimaa, olemuksensa Kyllin nuoren veren huumaa tulvillaan. Ja kuitenkin täytyy hänen jättää tyttö ja tämä korpi, ehkä jo piankin.
Vain sellaisten naurettavan vähäpätöisten seikkojen vuoksi, että sai polkea väsyneenä suurkaupungin katukäytäviä, istua jaarittele vien toverien kanssa kapakoissa ja nähdä inhoittavia kinttutaiteilijoita, kuulla muka mieltäylentävää musiikkia ja huomata päiviensä kuluvan hukkaan.
Mökki, työpaja tuolla lahden rannalla, maan ja metsän tuoksut ympärillä.
Niin oli sitä aurinkoisina päivinä ja hämyisinä iltoina suunniteltu.
Kylli siihen ei luottanut, eikä hänkään.
Hän pelkäsi eroa, mutta ei voinut sitä välttää. Kirottu, raajarikko ihminen!
* * * * *
Kylä asettuu lepoon. Pihoista kuuluu ääniä, joku soutaa järvellä. Saunotaan, turistaan, mennään makuulle. Onnellisia ihmisiä, jotka eivät tiedä mistään muusta.
Pilviä ja illan punaa kuvasteleva vesi kohahtaa. Kylli ui siellä mitään tietämättä hänestä, Bertilistä.