Toukokuun päivä paistoi ja järvi lepäsi tyynenä sen säteilyssä. Hakalan vaari souteli ruuhellaan rantavesillä ja päästeli runsasta saalista verkoistaan. Ukin kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kun hän oli saanut kuulla, että hänen poikansa oli paluumatkalla entiseen kotiinsa.
— Sanoinhan sen — mietti vaari — että vielä se katuu ja takaisin palaa. Ja nyt se kuuluu tulossa olevan, karjoineen, kaikkineen. Ehken jo tänään kotiutuu, arveli sanan tuoja. Saa tästä nyt kotoveden kalaa tulijaisikseen. Mahtanee poika olla häpeissään, mutta pitää olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin kuin kylämatkalta tulisi… Mitäpä hänestä muistuttelemaan, kun kerran katui ja palasi. Parhaiksi ehti talon vuokraajakin lähteä kaluineen, kiluineen.
Ukki vetää venheensä maalle ja kerättyään kalansa konttiin lähtee nousemaan rantapolkua pihaan. Tien kahden puolen vihoittaa lupaavana kevätoras, jonka ukki on vielä omin käsin kylvänyt. Ja kun on saanut kuulla, että poikansa palaa, on laittanut punamaaliin pirttirakennuksen, yllättääkseen kotiväkensä, ja muutenkin siistinyt kartanoseutua.
Jo ennen puolta päivää saapui muuttoväki. Ensimäisenä tuli karja ajomiehineen, kellokas eellimäisenä. Niiden jälessä tavarakuormat talon entisten'ajokkien vetäminä, uutta maantietä, joka oli tehty heidän poissaollessaan ja kulki suorana nauhana aivan Hakalan karjaportin ohitse. Tulijat ihmettelivät:
— Onpas täällä ennätetty…
— Kas kun pirttirakennus on punamaalissa. Kukahan se…
— Tuohon on tehty uutta aitaa.
— Ja tuohon uusi portti. Kas, kun täällä on siistitty. Ja noin kaunista orasta…
Hakalan viisitoistavuotias Anna se näin iloisesti huudahteli ja hypellen riensi pihaan, navettaan ja saunaan ja sieltä pirttiin, kamareihin ja maitohuoneeseen.
— Kun on pirttikin katajan havuilla koristettu! Vaariko se näin…?