— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä vaimo.
— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja nahkakiihtelyksiä selkäänsä.
Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän aamun sarasteessa.
Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli kestettävä, ennen kun sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille, jossa usempi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja sepä jäi nyt taloa hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.
Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle, missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät pyörähtelemään kovalla tiellä.
Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin, että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävivätkin, eivät osanneet puhua niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä osaakin puhua niin että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta selvyys on kerrankin saatava.
Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo hänen kotiin palattuaan, jos hänen asiansa onnistuu. Ihmettelevät ja iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla ensimäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti, että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.
Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin, mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio tulenpitopaikka.
Henrikki päästi vyöstään kirveen: pienensi sillä honkapölkkyjä ja veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen. Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.
* * * * *