— Auta, pyhä jumalanäiti!
Mutta välimatka yhä lyheni, kun jäämatka loppui, ja hevonen alkoi jo uupua. Kauppi heitti tielle turkkinsa ja taljansa, joiden lämmössä hän äsken oli niin mukavasti istunut.
— Kosto, julma kosto tämä oli hänen tihutöistään, jotka hänen elämänsä varrella eivät olleet vähäiset. Verotusmatkoilla oli hän petona liikkunut. Nyt joutuu hän itse petojen ruuaksi.
— Auta, auta, pyhä jumalanäiti!
Pakkanen pureutui hänen ruumiiseensa, hevonen jo uupumuksesta horjahteli. Kohta se kaatuisi jo… Luminen metsä pimeni hänen silmissään, vaikka nouseva kuu sitä valaisi. Sudet hyppivät jo hevosen ja reen ympärillä. Hän hosui niitä verisellä miekallaan, mutta yhä hurjemmaksi yltyi niitten raivo.
Hevonen nousi takajaloilleen, korskahti kerran ja kaatui hengetönnä. Kauppi hyppäsi reestä ja huitoen miekallaan lähti pakoon sen minkä voi horjahtavilta jaloiltaan. Sudet eivät seuranneet. Ne jäivät repimään hevosta ja Kauppi pakeni, kaatui kinokseen, nousi taas ja juostessaan rukoili, kädet miekan kahvaan lujasti puristettuina.
— Pyhä Maaria, auta!
Vihdoin lähenivät asutut maat ja Kauppi horjahti väsyneenä hangelle.
Kun hän seuraavana päivänä pääsi Anolaan menehtyneenä ja vähän hassahtavana, tiuskasi Anolan herra hänelle:
— Missä viivyttelit ja missä hevosesi ja veronahkat?