— Tässä asuin jo silloin, kun ryssä maahan tuli. En pakoon lähtenyt, niinkuin muut tekivät. Poikani suorivat sotateille, minä jäin yksin, mutta kukaan ei rauhaani häirinnyt. Kukaan ei viitsinyt tupaani astua. Olin näkemässä, miten sielunpaimen vangittiin ja kirkkoa ryöstettiin ja häväistiin. Odottelin poikiani kotiin palaaviksi, mutta sainkin sanoman, että ovat kaatuneet, ja kunnialla kaatuneet. Itkin ilosta, kun kuulin, miten vanhin poikani Lapualla vielä verta vuotavana taisteli, kun Adlercreutz häntä puhutteli ja kiitteli. Nyt ovat jo päiväni pitkät ja ilottomat, mutta illoin nuo tähdet loistavat ikkunaani. Ne kutsuvat minua, milloin sitte sinne joutunen.
— Onko teillä kaikkea, mitä tarvitsette? kysyi vanha sielunpaimen keskeyttäen hänen mietteensä.
— Minulta ei ole koskaan mitään puuttunut. Näkymättömät kädet tuovat ruokani tupani kynnykselle eivätkä puut ole vielä pinostani loppuneet.
— Ette ole vuosikausiin naapureissa käyneet.
— En vuosikymmeniinkään. Vanhan kirkon aikana kävin kirkossa joka sunnuntai, kerran kävin uudessakin herran huoneessa, mutta nyt en enää käy.
— Miksi?
— Kirkkonne on liian suuri ja mahtava. En mene sinne. Elän täällä omissa maailmoissani.
Ja mummo kääntyi taas ikkunaan katselemaan väräjäviä tähtiä kylmän sinertävällä taivaalla.