Janne ihmettelee eikä tiedä mitä uskoisi — onko metsä hereillä, onko lumous murrettu? Mutta kun hän näkee suden tulla jolkuttavan viidakosta ja laskeutuvan karhun viereen, nojautuu hän puuta vasten odotellen. Liikkeellä ovat kaikki maan elävät. Jänis koikkelehtii aivan tuossa edessä, kettu pujahtaa hänen ohitsensa; juhlallisesti taipuvat vesat tulevan hirven tieltä, ja mäyrä kaivautuu esille kiven kolosta. Ja kärmeitä ja sisiliskoja kiertelee jaloissa.
Ja ilmasta kuuluu siipien havina, pehmeästi ja tyyneesti; ilman ja vuorten siivekkäät asukkaat saapuvat. Kohtisuoraan ilmasta lennättää haukka asettuen metsästä tulleen punatulkun viereen, ja kaikki lähipuitten oksat täyttyvät linnuilla. Ja kaikki odottavat hiljaa.
Silloin kuuluu hiljaista suhinaa kaukaa metsästä. Kun hän kääntyy sinnepäin, näkyy heikko valon kajastus viidakoita pitkin lähenevän.
Ja valopolkua pitkin lähenee nainen. Hänen pukunsa on tummansininen ja musta päähine on liukunut alas päälaelta; hän pitää äskensyntynyttä lasta sylissään ja kumartuen sen yli lämmittää hän sitä henkäilyllään, ja valoisa loistava pilvi on hänen ympärillään, mutta se on vain hänen hymynsä aurinkoa ja hänen silmiensä lämmintä valoa. Hän kulkee keveästi läpi metsän, eivätkä hänen jalkansa jätä jälkiä lumeen, ja kivet ja kannot väistyvät, etteivät loukkaisi hänen jalkojaan.
Nyt lähenee hän valoisana. Kuin lempeä kevättuuli kulkee hän, ja kuin kukkain tuoksu kesällä. Ja metsän eläimet hiipivät valopolun vierelle ja linnut laskeutuvat alimmille oksille, on kuin koko metsä pyrkisi lähelle häntä.
Hän lähenee kuin kevättuuli, ja kuin kesän koitto? Kuusten tummat kasvot valkenevat, ja petäjät huojuvat hiljalleen kuiskaten: nyt on hän täällä, odotettumme! Ja hän hymyilee puita, kaikkia kohti. Ja eläimet katsovat häneen valoisin silmin.
Mutta Janne painaa kasvonsa alas uskaltamatta vastata katseeseen, jonka tuntee lämmittävän suljettujen silmäluomienkin läpi…
Kun hän jälleen avaa silmänsä on kaikki poissa. Metsä nukkuu ja kuusten ja honkien vaiheilla on pimeys jälleen painavana ja kylmänä.
Janne tarttuu sauvoihin lähteäkseen, mutta ajatuksensa pidättää häntä, hänkö on kuningatar ja kuka hän on? Vastaukseksi kuuluu kuusen kuiskaus:
— Juhlarauha on hänen nimensä ja Kodin-onni myös, ja mitä muuta on lempeää ja kaunista maan päällä! Kuka on hän? — Hän on äiti lapsineen, enempää en tiedä. Mutta ihmeellinen olento hän on; ei ole myrskyä sinä yönä, kun hän tulee luoksemme; hän on onnen rauha.