Sitten tuli harakka. Hän lenteli sinne tänne, heilautti häntäänsä ja nauroi kuin olisi tehnyt pilaa koko hommasta. Mutta varikset kutsuivat häntä humoristiksi ja olivat tyytyväiset.
Sitten tuli muutamia pikkulintuja. Suotiitinen ja hippiäinen lentelivät nokkelasti puusta puuhun, koti- ja metsävarpunen hyppelivät maassa tasajalkaa, lennähtivät hiukan ja hyppäsivät taas. Varikset näyttivät ikävystyneiltä.
— Sangen sievää; näyttää olevan taipumuksia.
Enemmän eloa tuli, kun kuikka ampui esiin. Hänen siiveniskunsa muistuttivat varista, mutta olivat nopeammat ja voimakkaammat; ja hänen äänensä oli myös kirkuva, mutta koko joukon puhtaampi.
— Lentää liian korkealti ja nopeaan, sanoivat varikset; huutaa myös niin hurjasti. Muutenhan — ei hullumpaa.
Kuikka laskeutui järveä kohti ja katosi. Metsäkyyhkynen lensi esiin, sitten suokurppa, räkättirastas ja muita.
— Eivät lennä huonosti, sanoi kottarainen. Mutta todellista taiteilijaa emme ole vielä nähneet.
— Nyt saamme nähdä, vastasi leivo. Samassa kuului iloinen viserrys ja kuin maasta nousi leivonen ilmaan. Hän kohosi suoraan taivasta kohti, nopeasti ja taidolla, avasi sylinsä ja katsoi kohti aurinkoa — siivet värisivät kuin haavanlehdet ja koko ajan soitteli hän mitä mutkikkaimpia lirityksiä.
— Se tietää taitonsa, sanoi kottarainen ja tuijotti ilmaan.
Leivo nousi äkkiä ylemmäksi, yhä ylemmäksi aurinkoa kohti, pieneni pisteeksi ja katosi kokonaan. Mutta liverrys kuului, milloin tipahti yksinäinen kirkas sävel, milloin vieri pitkä liritys kuin kuperkeikassa alas tai tuli kuin kirkkaita helmiä kultalankaa pitkin.