Ja kuitenkin oli tämä neiti nuori, miellyttävä ja taitavimpia nuoria naisia mitä olen tavannut. Kunnioitetun virkamiehen tyttärenä ei hän ollut mitään maallista omaisuutta perinyt, mutta hyvän kasvatuksen oli hän saanut. Hän osasi vieraita kieliä, piirusti ja koruompeli, oli miltei taiteilija pianonsoitossa ja tietojensa puolesta opettajaksi mitä sopivin. Hänen keskustelu- ja seurustelemistapansa ilmaisivat hienoa ihmistä.
"Mutta kuinka ei neiti Liljendahlia", — se oli hänen nimensä — "useammin näy herrasväen seurassa", kysyin kerran rouvalta.
"Oh", vastasi tämä, "hän on mieluimmin yksikseen."
"En uskoisi sitä", huomautin minä, "sillä viime kerran tavatessamme oli hän iloinen ja ainahan hän on miellyttävä."
"Kenties ei hänen pukunsa salli hänen näyttäytyä suuremmissa seuroissa", lausui rouva.
"Se osottaa, että hänellä on liian pieni palkka", uskalsin huomauttaa.
"Hänellä on kylliksi", selitti rouva jyrkästi, "eikä muuten pidä pilata ihmisiä."
"Ei kai häntä pilaisi vähän runsaampi seurustelu herrasväen kanssa", sanoin.
Tehtailijan rouva käänsi minulle selkänsä ja meni vastaamatta.
Joka vuosi piti tehtailija loppiaisena komeat päivälliset, joihin kutsuttiin hänen parhaat vuokralaisensa. Semmoisissa kutsuissa tapasin ensi kerran oikeusneuvoksen, vapaaherra S:n. Äidit ne tällaisissa tilaisuuksissa näyttelevät lastensa taitoja, ja nytkin kaksi tytärtä soitti nelikätisesti pianoa ja hyvin.