Pietari Räätäli oli pieni puhelias mies, jolla teräskiiltoiset silmät välähtelivät vilkkaasti. Hän oli tullut Alvastraan ja istui työtuvassa neulomassa viittoja ja pyhiinvaelluskaapuja. Oven ulkopuolelle hän oli ripustanut taulun, jossa räätälien suojeluspyhimys, pääenkeli Mikael, seisoi vaakoineen. Ystävällisinä ja hartaina istuivat munkit ja katselivat, kuinka mestari leikkasi ja neuloi yksinkertaisia vaatteita, joiden oli vaellettava avaraan vieraaseen maailmaan.
Kirkon kaari-ikkunat ja lehtevät pyökit kuvastuivat lampeen, ja kaislikon kivillä seisoi Kaarina juottaen naarashirveä kädestään. Kerran, kun koiranhaukunta ja torventoitotus soi yli metsän ja hellittämätön ilonpauhu tervehti jokaista kuolettavaa nuolenampumaa, oli läähättävä eläin ilmestynyt pensaista ja kätkenyt päänsä nuoren rouvan ja neitsyen hameenpoimuihin. Lähin metsästäjä oli itse herra Kaarle, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän tunsi itsensä päihtyneeksi, vaikkei ollut maistanut tippaakaan, ja ikävöi vain tappaa kaikki mitä osui hänen tielleen, sekä jänikset että hirvet ja visertävät pikkulinnut. Hän seisoi jo paaterolla ja pingotti jänteen, mutta Kaarina levitti kätensä pienen heikon olennon yli ja sanoi metsästäjälle:
"Tahdotko sinä tänään nähdä oman sisaresikin verta?"
Silloin Kaarle-herra heitti jousen olalleen ja kääntyi metsään, mutta tiellä hän nauraen kirosi kaikkea naisväkeä.
Siitä hetkestä liittyi säikähtynyt eläin Kaarinaan ja tuli niin kesyksi, että se seurasi häntä alati.
Kun hän nyt vetäytyi kiviltä, sulkeutui kaislikko hänen jälkeensä, niin että munkit työtuvassa saattoivat nähdä vain punaisen hilkan. Se helotti kuin jättiläismansikka. Niin kauan kun hän viipyi puitten katveessa, pujahteli hirvi aivan hänen luokseen ja hiveli hametta, mutta kun hän tuli auringonloisteeseen, laskeutui eläin metsänreunaan, räpytti korviaan ja katsoi hänen jälkeensä.
Kaarina riisui hilkan, joka kävi hänelle liian kuumaksi, pisti sen pussiin ja istuutui nurmimäelle isäntänsä herra Egardin viereen. Sairassauva oli herra Egardin polvella, mutta hän oli vielä pukenut ylleen rautapaidan, näyttääkseen sotilaalta. Heinä heilui ja sinikellot soittivat. Allebäckin sillan luona, missä kuningas Sverker oli kaatunut murhaajan yllättämänä, polskuivat hevoset vedessä ja hirnuivat, ja Kaarinasta näytti kuin olisi koko tasainen Östergylln aurinkoisine peltoineen levinnyt niin lähelle hänen allaan, että hän olisi voinut laskea kaikki kymmenen sormeaan pienten kirkkojen katoille ja siirtää ne minne tahtoi.
"Sinä olet kallis työssäsi, mestari", sanoi maisteri Pietari ja istuutui pöydälle räätälin viereen.
"Mitä enemmän voin saada, sitä enemmän tahdon omistaa", arveli räätäli ja antoi saksien sipsua. "Kotona on minulla jo arkunpohjalla massillinen hopeaa, ja jos saan massin lisää, on niitä kaksi. En sano enempää. Odotas vain, rakas maisteri. Sinä saat kuin saatkin nähdä minut vielä kerran. En sano, missä."
"Hiljaa!" kuiskasivat veljet, juoksivat ovelle ja katsoivat rantarinteelle päin, missä pieni harmaapukuinen nainen seisoi huntunsa verhoamana ja katseli auringonvanaa pitkin, joka vei yli järven kohti tuntematonta ja kiehtovaa.